”Emme voi rakentaa hyvinvointiamme velkarahalle. Tänään otettu velka otetaan lasten ja nuorten piikkiin. He maksavat julkisen velan lisäksi myös yhä suuremman eläkkeensaajien joukon eläkkeet. Jotta taakka ei tule kestämättömäksi, meidän on toimittava vastuullisesti nyt.”

Pääministeri Jyrki Kataisen uudenvuodentervehdys STT:lle 30.12.2011.

Kun poliitikot alkavat puhua tulevien sukupolvien nimissä tai puolustaa syntymättömien oikeuksia, on syytä katsella ympärilleen. Ja etsiä pakopaikkoja. Katainen ei ole yksin, samassa veneessä kelluvat Soini, Urpilainen ja monet muut, puhumattakaan nettikeskustelijoiden kaikkitietävästä joukosta. Kaikki vaativat meitä ajattelemaan tulevia sukupolvia ja uhrautumaan niiden puolesta. Se, että meidän, nyt hengissä olevien, elämä ei kiinnosta heitä, on jollain tavoin ymmärrettävää, vaikka kenties vaikeasti hyväksyttävää. Moderni kansantalous ei ole yksittäisen perheen talous, kuten esimerkiksi Paul Krugman on huomauttanut (NYT 2.1.2012). Eikä sen velkaantumista voi tarkastella samalla tavoin kuin asuntolainan kanssa painiskelevan perheen taloutta. Jos pääministeri ja valtionvarainministeri niin kuvittelevat, niin me joudumme kuvitelmasta maksamaan.

Käynnissä on todellinen velalla ja syyllisyydellä hallitseminen. Alistuminen sille merkitsee suostumista sosiaalisten oikeuksien kieltämiseen, tulojen suistamiseen, julkisten menojen leikkauksiin ja sosiaaliturvan rippeiden hävittämiseen.

Varsinainen mystifiointi koskee julkisen velan luonnetta tai valtion velkaantumista: sitä ei saa siirtää tulevien sukupolvien maksettavaksi. Tuhlaus nyt merkitsee kustannuksia tulevaisuudessa, tuleville sukupolville, jotka tietysti pienenevät, koska meillä ei tänään ole varaa yksinkertaisesti tehdä lapsia (Ei! Ei! Koska olemme hedonisteja ja haluamme kaiken nyt itsellemme ja jos pari tuhatta euroa kuussa ei riitä siihen, niin otamme velkaa, jolla lähetämme kakarat tanssitunneille pois kodin lämmöstä, velkaa, jota emme pysty maksamaan takaisin emmekä jätä mitään tuleville sukupolville, velkaannumme heidän takiaan).

Mikä itse asiassa on velan, luoton rooli kapitalismissa, tuossa järjestelmässä, joka on – niin sanotaan – merkinnyt suurta edistystä ihmiskunnan historiassa?

Mitä on kapitalistinen investointi, onko se muuta kuin ennakointia, tulevaisuuden asettamista maksumieheksi? Yrittäjä tuhlaa ottamalla velkaa tuotantoa varten, siinä vakaassa uskossa, että hän voi maksaa tuotannon kustannukset (vaikkapa palkat, jotka hän maksaa aina jälkikäteen, koska palkkatyöläinen luotottaa häntä, kun ei muutakaan voi) sen jälkeen kun hän on saanut tuotetun tavaran myydyksi markkinoilla. Hän siis siirtää luoton/velan avulla toimintansa kustannukset tulevan maksajan, tulevien sukupolvien harteille: tuhlaa huolettomasti tänään, koska toivoo, että tuotteen ostaja maksaa hänen velkansa ja kiittää siitä vielä jättämällä hänelle sopivan voittomarginaalin. Miksi tämän investoinnin jälkeen tulevien pitäisi olla kiitollisia yrittäjälle siitä, että tämä on velkaantunut, ottanut riskin, kaiken lisäksi nipistänyt voiton itselleen ja olla vielä tyytyväisiä siitä, että saame talon, auton tai jonkun muun vipstaakin tämän velkavetoisen toiminnan tuloksena, jos kerran meidän täytyy olla katkeria valtiolle, julkiselle vallalle tms. siitä, että se rakentaa velalla, luotolla sairaalan, koulun tai päiväkodin?

Politiikoilla on kuitenkin eräs mahdollinen tapa puolustautua, vaikka ei historian näkökulmasta kovin hyvin perusteltua. He voivat sanoa: Ok, yrittäjä siirtää kustannukset (velkansa) tulevan maksajan kannettaviksi, mutta nämä ovat vapaita valitsemaan maksavatko yrittäjän kustannukset vai eivät. He voivat jättää talon, auton tai vipstaakin myös ostamatta, kun sen sijaan valtio, julkinen valta tms. pakottaa verotuksen kautta sietämään kustannuksia, maksamaan velkaa, vaikka siihen ei olisi halua tai voimia. Siksi julkinen velka on vääristymä, ellei peräti väärinkäyttöä, mutta yksityinen ei sitä ole.

Tämäntyyppinen argumentaatio todistaa vain sen, että ei ymmärretä mitään julkisesta taloudesta, ja ehkä juuri siksi siitä onkin niin mukava tehdä päätöksiä tulevien sukupolvien nimissä ja näiden tuhoksi. Niin sanotun hyvinvointivaltion teoreetikot eivät hyväksyneet julkisten menojen kompensointia esimerkiksi veroja korottamalla, lukuun ottamatta kenties sellaisia suuria tuloja, joiden ajateltiin siirtyvän tuotannon alueelta keinotteluun. Valtiolla oli ennen muuta samanlainen, vaikka usein suurempi, valta kuin rahoitusinstituutioilla, koska sillä oli kyky luoda rahaa, joka oli välttämätöntä tyydyttämään tyydytettävissä olevia tarpeita, mutta näitä tarpeita ei kyetty tyydyttämään kierrossa käytettävissä olevan rahamäärän supistuessa tai ollessa liian vähäistä. Toisin sanoen, jos perheellä oli tarve autoon, taloon tai vipstaakiin tilanteessa, jossa niitä voitiin periaatteessa tuottaa, olisi julkisen kulutuksen kautta  (antamalla perheelle tuloja esimerkiksi työn kautta) luotava kysyntää, joka pelkkien markkinoiden kautta asetettuna oli rahan puutteen vuoksi jäänyt toteutumatta. Tällä rahan luomisella olisi kaksi myönteistä vaikutusta: sukupuolittuneen työnjaon maailmassa äiti pääsisi opettajaksi, lastenhoitajaksi tai sihteeriksi tuottamaan aineetonta vaurautta, isä rakentelisi puolestaan taloja tai sorvaisi tehtaassa aineellista vaurautta. Sen lisäksi he pystyisivät tuloillaan tyydyttämään asumisen, liikkumisen ja elämisensä tarpeita. Niitä voitaisiin tuottaa lisää ja hyödyn saisivat sekä investoijat että työntekijät, kuluttajat ja sitä kautta valtio vahvistuisi, yhteiskunta tiivistyisi, tuotteet, hyödykkeet kiertäisivät nopeammin, ylipäätään kapitalistinen paratiisi laskeutuisi maan päälle. Näin aiemmin poissaolollaan loistanut tuotettavissa olevan ja tarpeellisen kannustava vapaus toteutuisi, yrittäjän riskit pienenisivät, velan takaisinmaksu varmistuisi. Aiemmin perhe oli rahalle alisteinen, se kykeni ostamaan vain niitä hyödykkeitä, joihin markkinatilanne antoi mahdollisuuden. Nyt se kykeni hankkimaan potentiaalisesti kaikkia niitä hyödykkeitä, joita kyettiin tuottamaan (hyödyntämään tuotantokapasiteettia tehokkaammin), myös huolimatta markkinatilanteen kehityksestä. Tämä tapahtui valtion velkaantumisen, julkisten menojen kautta. Sitä kautta perheen tulot, palkat, irrotettiin myös yksinkertaisesta kysynnän ja tarjonnan laista: palkkatason nousu merkitsi kysynnän nousua ja tuottojen kasvua, palkkatason lasku kysynnän laskua ja tuottojen laskua. Tässä kysynnän ja tarjonnan laista irtoamisessa saattaisi olla myös yksi juuri nykyisten finanssituotteiden sukupuuhun: (finanssi)tuotteen hinnan nousu ei laske sen kysyntää, vaan lisää sitä, hinnan laskeminen puolestaan laskee kysyntää.

Maailmansotien välillä markkinat näyttivät rakenteelliset ongelmansa ja ilman näitä ongelmia tuskin olisi syntynyt keynesiläisyyttä. Jollain tavoin kyse oli yhteiskunnan tuotantokapasiteetin totaalisesta liikekannallepanosta, joka on vastakkainen ja samalla paljon kehittyneempi kuin yksinkertainen markkinatalous, jossa vapaus on yksinkertaista vapautta valita tuotettujen hyödykkeiden kesken. Nyt tuotanto vapautettiin rakenteellisista esteistään – jotka olivat ehkä perua merkantilismista ja yksinkertaisen kysynnän ja tarjonnan rajallisuudesta – ja kapitalismi aloitti todellisen voittokulkunsa tuotannon rahataloutena ja ”ensimmäisenä todellisena yhteiskuntana” (Marx).

Siksi on täysin virheellistä kuvitella, että julkinen interventio taloudessa on pelkkää menoa, velkaantumista ja sitä pitää tarkastella negatiivisesti. Mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, että se on jotenkin kapitalismin vastaista, kapitalismia rajoittavaa. Päinvastoin, se avaa markkinoiden rajoittaman kapitalistisen tuotannon hanat.

 Jussi Vähämäki