Olen Manuel Olías. Asun Madridissa ja työskentelen kuva- ja videotaiteilijana. Neljä vuotta sitten vuonna 2007 tein tämän kirjoituksen ohessa suomenkielisin tekstityksin julkaistavan lyhytelokuvan nimeltä Portal 8. Elokuvassa kävelemme portaat alas erään tuttavani ja toisen ystävättäreni kanssa.

Olen kotoisin Vigosta, Galiciasta, pienestä Atlantin valtameren rantakaupungista Espanjan ja Portugalin rajalla. Vigo sijaitsee siinä, missä Espanjan raja kaartuu kohti merta jättäen Portugalin territorioon pohjoisen etelästä erottavan loven. Vigossa asuu vanhoja kalastajia, eläkeläisiä, joitain biologeja ja meritutkimuksen paikalle tuomia henkilöitä, jotka kulkevat Vigon rantaviivaa täplittäville Cien-saarille tutkimaan sen eläin- ja kasvikuntaa. Se, että asuin Vigossa ja muutin sieltä Madridiin on merkityksellistä elokuvalleni syystä, josta aion nyt kirjoittaa. Portal 8:lla ei missään vaiheessa ollut käsikirjoitusta, enkä ajatellut kaikkia näitä asioita ennen kuin aloitin sen teon, mutta sen tekeminen opetti ne minulle ja kirjaan ne nyt muistiin. Tämä on siis jälkikäteinen käsikirjoitus tai jälkikirjoitus.

Aluksi, ennen elokuvaa, oli olemassa talo Madridissa, kaupungin niin sanotussa “historiallisessa keskustassa”. Talo oli viisikerroksinen asuinrakennus, joka koostui kadun puolen rakennuksesta ja siihen nojaavasta sisäpihan rakennuksesta, jotka yhdisti kapea porttikongi. Sisäpiha näiden talojen välillä oli useimpien keskustan talojen sisäpihojen lailla tässäkin tapauksessa pelkkä roskakuilu, jossa saattoi kuitenkin kuivata vaatteitaan. Kadun puolen huoneissa oli pienet lasiterassit, joihin mahtui juuri ja juuri syömään yksin.

Muutin taloon vuonna 2000. Asuin huolettomasti ja maksoin siedettävän summan kuukausittaista vuokraa, kunnes vuonna 2005 vuokranantaja, joka omisti Espanjan ruhtinassukujen jälkikasvulle tyypilliseen tapaan koko rakennuksen kaikkine asuntoineen, alkoi nostaa vuokria ja periä asukkailta kaikenlaisia yksittäisiä, mielivaltaisia palvelumaksuja: lisämaksua pyykkikoneen huoneistoon tuomisesta tai koiran huoneistossa pitämisestä, ja niin edelleen. Rakennuksen noin 20 huonekuntaa eivät pitäneet tästä. He eivät maksaneet. He eivät myöskään sopineet yhdessä maksamatta jättämisestä, mutta hetki oli otollinen yhteiselle vastustukselle. Kenelläkään ei juuri silloin tuntunut olevan rahaa, joten maksamista ei tarvinnut edes miettiä omantunnon kysymyksenä. Kyseessä ei ollut moraalinen ongelma, ainoastaan silkka mahdottomuus.

Vuokraisäntä raivostui. Metalliliikkeen miehet tilattiin heti seuraavan viikon alussa ja he saapuivat paikalle raudoittamaan asukkaiden ovet ja lisäämään niihin uudet lukot, joihin heillä ei ollut avaimia. Niinpä asukkaat, jotka saapuivat pitkin maanantaita koteihinsa töistään, kouluistaan, retkiltään, tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa jäädessään yhdessä kiikkiin kotiensa ulkopuolelle. Rappukäytävään syntyi iso haloo ja huuto. Kun iltaan mennessä kaikki asukkaat olivat saapuneet paikalle, päätimme yhdessä tuumin haluavamme takaisin koteihimme ja järjestäydyimme improvisoiduksi murtoryhmäksi. Kaksi kerrosta asuntoni alapuolella asuva Airam haki sorkkaraudan ja muita työkaluja korttelin päässä asuvalta siskoltaan, sisäpihan puertoricolainen mummo muisti varastokomerossaan lojuvat vanhat patjat ja lähti tekemään niistä äänieristeitä, jottei poliisi saapuisi paikalle.

Halusin jo silloin tehdä elokuvan metropolista; Madridista, johon olin tullut pikkukylästäni ja häikäistynyt. Mursimme ensin minun asuntoni oven alapuolellani sisäpihan puolen asunnossa asuvan Roberto Govínin kanssa. Sen jälkeen kävimme käsiksi hänen oveensa ja keskustelimme elokuvasta. Hän käski minua odottamaan ja tutustumaan paikkoihin, ennen kuin tekisin videon. Hän epäili, että siitä tulisi surkea ja sanoi sen minulle aivan suoraan. Hän ehdotti, että aloittaisin tutkimusmatkan jostain läheltä. Tultuaan Kuubasta vuosikymmeniä sitten, hän oli itse viettänyt vuosikausia “tajuamatta mitään tästä kaupungista, vaikka koitti niin kovin etsiä sen henkeä vanhasta espanjalaisesta runoudesta ja matkailuohjelmista”. Niin, minäkin olin lukenut matkaoppaita: Madrid – Viva la Fiesta! Madrid, Madrid… tai sitten kaikki ne historialliset jäänteet, joihin oli teeskentelyä kytkeä mieltään ilman asiaa tuntevaa, kokemusta välittävää johdattelijaa.

Kun olimme murtaneet kaikki lukot, keräännyimme ullakkokerroksen suurimman huoneiston kattoterassille syömään ja juomaan yhdessä. Minä ja Roberto ajauduimme aikaisemman keskustelumme jälkimainingeissa yhteen nurkkaan ruokailun päätyttyä ja puhuimme matkoistamme, hänen matkastaan Kuubasta ja minun matkastani Vigosta Madridiin. Kerroin, että mielestäni Madridista teki metropolin sen asukkaiden kiireinen, kaikenaikainen järjesteleminen. Minulle metropoli oli paikka, jonka asukaat kuluttavat päivänsä kantaen asioita paikasta toiseen, mutta eivät vain kasseja, papereita, huonekaluja ja ruokaa. Enemmänkin he lähettävät tietoa tai ajatuksia ja vastaanottavat, muovaavat ja siirtävät sitä ympäriinsä. Eivätkä he liikennöi ainoastaan telekommunikaation voimin, vaan kaikin olemassaolevin inhimillisin voiminensa he koettavat parhaansa mukaan järjestellä tajuntaansa ja kokemusmaailmaansa, suhdettaan itsensä ulkopuoliseen.

Minäkin halusin tehdä niin tänne tullessani. Vigossa se oli tuntunut mahdottomalta. Työkaluista ei sinänsä ollut koskaan pulaa, elimmehän vapauden valtakunnassa, lukuisten valintojen lännessä. Mutta olin kokeillut jo niitä valikoinnin menetelmiä, jotka olin löytänyt. Roberto hymyili minulle kertoessani, kuinka nuorempana etsiydyin lukuisten erilaisten alakulttuurien pariin. Hieman vanhempana matkustin viettääkseni monta kuukautta Aasiassa, kuten tekivät monet ikäiseni nuoret niihin aikoihin. Koitin kovasti löytää itseni, tai niin sitä ajattelin, ja valita paikkani, sillä täytyihän minun ennemmin tai myöhemmin valita. Täytyihän? Hiljaksiin minusta tuntui entistä enemmän huiputetulta. Oli kuin kaikki valintani olisivat vääriä. Suunnasta riippumatta ne johtivat minut tylsiin puuhiin intohimottomien ihmisten luo. Kyllästyin lukemattomiin tapahtumiin joissa ihmisten suosikkiajanviete oli käydä nostalgisesti läpi kunkin aiempia yksilökokemuksia tai kuvailla sentimentaalisesti nykyisiä tuntemuksia. Kriittisimmät pelkäsivät vainoharhaisesti maailman riutuvaksi koettua tilaa.

Elämme itseensä keskittyvien aikaa, eihän se ole meidän syymme. Näin ajattelin ja toivoin kuitenkin voivani olla erilainen. Koetin vielä jonkin aikaa keskittyä itseeni, jotta minusta tulisi jotain muuta kuin he ja jotta ymmärtäisin, missä he olivat menneet vikaan. Se oli huonosti vietettyä ja surullista aikaa: enhän millään voinut tehdä itsestäni itseeni keskittymätöntä keskittymällä itseeni itseni sellaiseksi tekemiseksi.

Muistelmien jälkeen Roberto meni asuntoonsa ja haki kirjan, josta hän näytti minulle joitain kappaleita ranskalaisten filosofien kaupunkikirjoituksista. He kirjoittivat paljon itsestään. Pidin erityisesti kohdasta, jossa sanottiin heidän “löyhämielisen elämäntyylinsä” ja “tiettyjen arveluttavina pidettyjen huvitusten, jotka ovat aina nauttineet suosiota seurueessa” olevan “ilmaisuja yleisemmän tason herkkyydestä”.

- Keskittyvätkö he itseensä? Roberto kysyi virnistellen.

Lukiessani tekstiä, joka kaikin tavoin kirjaintensa tasolla väitti heidän keskittyvän itseensä, tunsin, että he olivat jollain tapaa ylittäneet itsensä voidakseen puhua itsestään noin.

Illan päätteeksi sovimme Robertin kanssa, että tekisimme elokuvan yhdessä, sitten kun se olisi mahdollista. Menin vuoteeseen pää täynnä sekavia ajatuksia, mutta levollisena. Ennen kun nukahdin, ajattelin, että yksittäisenkin ajatuksen merkitys yksilön selviytymiselle oli kasvanut. Aika, jota elimme, oli ajatusten vallan aikaa. Siksi kaikki nuoruuteni alakulttuuriliikkeet olivat niin hädissään ja siksi Nepaliin matkanneet travellerit mieluummin meditoivat ajatuksensa pois, kuin riskeerasivat niiden aiheuttamat tuhot elämälleen. Vaara tuntui niin suurelta, että he eivät välittäneet, vaikka joutuivatkin samalla luopumaan kaikesta yhteisestä. Ajatukset olivat mustaa jähmettynyttä tervaa globaalin terrorikoneiston suonissa. Kuitenkin ajatukset olivat myös mahla muiden ja minun välilläni. Joskus tuntui kuin yksikin väärä ajatus saattaisi saada minut lipumaan pimeyteen, josta en enää palaisi. Jos tekisin elokuvani huonosti tai niin, etteivät ihmiset ymmärtäisi mitä olen koettanut sanoa, olisin epäonnistunut.

Mutta kenties tämän ajatuksen raskaus ei johtunutkaan siitä, että olisin todella vastuussa ajatuksistani muiden edessä, vaan oli virhe syystä tai toisesta kuvitella ajatuksieni olevan minusta lähtöisin? Nukahdin.

Viikon kuluttua omien kotiemme valtauksesta tapasimme Roberton kanssa rappukäytävässä ilman aiempaa sopimusta. Kerroimme kuulumisista, joita olimme kumpikin kuulleet naapureiltamme. Ne olivat sekä huvittavia, että loistavia. Huvittavia, koska olimme kaikki kuvitelleet, ettemme lain edessä pääsisi vähällä joukkomurrostamme ja loistavia, koska tilanne oli kääntynyt meille niin suosiolliseksi, että yllättäen vaikutti mahdolliselta asua talossa ilmaiseksi. Tukkimaton madonreikä kaupungin järjestyssäännössä esti häätämästä meitä ilman uutta paikkaa, johon voisimme mennä.

Päivä oli kiristämätön, sellainen päivä, jona saattoi tapahtua mitä vaan. Unohdimme aiemmat suunnitelmamme ja nousimme rakennuksen vintille kaivamaan Roberton vanhoja laatikoita kesken jääneen muistelumme merkeissä. Ne olivat täynnä Roberton Kuubasta tuomia tavaroita, valokuvia ja kirjoituksia. Roberto näytti minulle kuvan naisesta, joka oli aikoinaan ollut hänen kumppaninsa, mutta liittynyt sittemmin kommunistiseen puolueeseen. – Hän meni aivan sekaisin, Roberto sanoi, ja laittoi kuvan pois. – Hän kirjoitti runoja, mutta hänen runoistaan oli tullut jo kauan ennen puoluetta hengettömiä. Hän sanoi etsivänsä aitoa säettä, tai todella tasa-arvoista ja hänen mielestään kauneinta ilmaisua. Hän etsi sitä kuvatakseen minua ja meidän suhdettamme, mutta myös kuvatakseen maailmaa, jonka PCC tulisi järjestämään.

Vaiennut Roberto jakoi tavaroitaan pois heitettävien ja säilytettävien pinoon. Tuntemattoman naisen kuva lojui kasojen välillä. Oliko poliittinen toiminta erottanut Roberton hänestä? Kysyin tätä, mutta Roberto nauroi (jotenkin surullisesti): – Ehkä, tai maailman ja ihmisen mahdollisuuksien erilainen ymmärtäminen, hän sanoi. – Hän alkoi syytellä minua, koska en puhunut tunteistani päivittäin ja silloin kun niin tein, tapani ei miellyttänyt häntä. Hän sanoi, etten ollut tarpeeksi vilpitön. Minä puolestani koetin tehdä erilaisia kujeita keventääkseni hänen raskasmielistä maailmantuskaansa ja osoittaakseni, että voisimme iloita ja unohtaa hetkeksi kuumeisen totuuden etsinnän nautintojen ja yhteisten keksintöjen voitoksi.

- Tämä sai hänet raivoihinsa, ja niin hän liittyi puolueeseen, Roberto päätti tarinansa.

Olimme yhä ullakolla illallisen aikaan, kun ystäväni Alicia saapui mukanaan pullo konjakkia ja muutama nyytillinen kiinalaista take-away-ruokaa. Esiteltyäni uuden ja vanhan ystäväni toisilleen söimme friteerattuja katkarapuja ja limaista riisiä ullakon pölyisellä lattialla. Roberton tavarat oli jaettu kahteen pinoon viimeistä tavaraa myöten, ja saimme kuulla vielä muutaman tarinan Kuubasta humaltuessamme. En enää nähnyt kuvaa Roberton aiempien muistelmien naisesta.

Hajamielisesti ajattelin metropolielokuvaani jutellessamme. En halunnut tinkiä tavoitteestani näyttää tuntemani Madridin intensiteetti eheän tai tyylikkään representaation kustannuksella. Ajattelin hämärästi, jonkin lukemani kirjan noustessa mieleeni, että vihdoin kenties voisimme näiden kahden ystävän kanssa matkustaa kohti itsemme ulkopuolta, itsemme ulkoisuutta. Roberto oli sinä iltana sekaisin, tai sanoisin hänen olleen surullinen, jollain tapaa poissa tolaltaan. Hänen halukoneensa yski. Roberto ei välittänyt siitä, hän oli todellinen nietzscheläinen lukematta koskaan Nietzscheä, ja sellaisten ihmisten kohdalla on vaikea tehdä lausuntoja surullisuudesta. Hän, samoin kuin Alicia, suostuivat ehdottomasti, kun ehdotin, että kuvaisimme pienen videon talomme rappukäytävässä.

Mikä vapauttava tunne kuvata elokuvani ensimmäinen otto juuri näin. Ennen kuin painoin REC, Roberto totesi valmistelevansa tulevien päiviensä terveyttä pienellä yöhyppelyllämme. Hän puhui ja minä kuvasin, eikä minun tarvinnutkaan olla vastuussa ajatuksistani.

Kuvattuamme tunnin ja juotuamme konjakin lähdimme ulos, kävelimme Anton Martínin aukiolle ja Roberto luki taskuihinsa tungetuilta lehtisiltä kuubalaisen naisen runoja tavalla, josta oli vaikea sanoa oliko se pilantekoa, suurta eläytymistä vai silkkaa humalaisen hervottomuutta. Nainen pääsi ilmaan nousevissa rumiksi tehdyissä runoissaan Madridin yöhön.