Helsingin kaupunki on heti Romanian ja Bulgarian EU:iin liittymisestä lähtien ahdistellut ja häiriköinyt aktiivisesti kaupunkiin saapuneita romanikerjäläisiä. Ylipormestari Pajunen on itse osoittanut varsin hämmentävää kiinnostusta muutamien satojen romanien tilanteeseen ja muun muassa perustanut kerjäläistyöryhmän, jonka tarkoituksena on ollut pohtia keinoja romanien häätämiseksi Helsingistä. Poliisia on vaadittu purkamaan romanien leirejä, julkisuudessa on esitetty todisteettomia väitteitä siitä, että kaikki romanit ovat yhteydessä järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja poliisi sekä vartijat ovat ottaneet romaneita kiinni mielivaltaisin perustein. Sosiaalivirasto on ”johtavan asiantuntijansa” Jarmo Räihän johdolla pyrkinyt karkottamaan romaneita niin uhkaamalla lasten huostaanotoilla kuin maksamalla paluumatkoja. Riivaustoimenpiteiden lista on loputon.

Vaikka kontrolli- ja häätötoimien pääosassa ovat olleet Pajunen ja hänen oikea kätensä Räihä, on romaneihin kohdistuvia toimia olennaista tarkastella laajemmasta näkökulmasta. Siinä ei ole kyse pelkästään näiden kahden höyrypään muodostamasta ”pahan akselista”, vaan tilanteen ymmärtämiseksi on kyettävä tarkastelemaan rasismin ja liikkumisen rajoituksen yhteyksiä kapitalismin laajempiin muutoksiin. Ainakin Helsingissä liberaalina puolueena profiloitunut kokoomus on Pajusen johdolla ottanut käyttöön Euroopan syrjityimpään vähemmistöön kohdistuvia toimia, joita voi syystä kutsua fasistisiksi. Tätä ”pehmeää fasismia” ei kuitenkaan pidä tarkastella poikkeuksena ja historian oikkuna vaan jälleen kerran, Walter Benjaminin kertosäettä toistaen, tuon sorretun vähemmistön kokemus, ”alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö”.

Esitän kaksi teoreettista argumenttia romanien diskriminaation erityisestä luonteesta ja sen yhteydestä kapitalistisen tuotantotavan sekä nykyisten vallan tekniikoiden kehitykseen. Ensimmäinen liittyy kapitalismin pitkän aikavälin, longue duréen elimelliseen pyrkimykseen hallita työvoiman liikkuvuutta ja siten rasismin rakenteelliseen merkitykseen. Tässäkin kohden on tietenkin tarkasteltava myös liikkuvuuden hallinnan ja rasismin muutoksia globaalissa, tietopohjaisessa kapitalismissa. Toinen argumentti liittyy kaikkein viimeisimpiin kapitalistisen tuotantotavan muutoksiin, sen tilalliseen säätelymuotoon globaaleissa metropoleissa.

I   Rasismi ja työmarkkinoiden tuottaminen

Kapitalistiset työmarkkinat eivät ole luonnollinen instituutio. Tilanne, jossa ihmisten on myytävä työvoimaansa markkinoilla kyetäkseen elämään, on poliittisesti tuotettava erilaisin ihmisten arkipäiväiseen elämään puuttuvin toimenpitein.

Tärkein näistä hallinnan tekniikoista on historiallisesti ollut liikkuvuuden rajoittaminen, sillä jos työntekijät voisivat vapaasti siirtyä pois tietyiltä suljetuilta työmarkkinoilta ja etsiä liikkumisen kautta parempia työehtoja (ja elämisen mahdollisuuksia), työvoiman hinta nousisi. Kapitalismi ei siis ”pakota ihmisiä liikkeelle” tai ”revi heitä juuriltaan” vaan pikemminkin sen täytyy rajoittaa ihmisten vapaata liikkuvuutta ja sallia ainoastaan pääoman tai tavaroiden liikkuminen. Tästä kertoo hyvin Yhdysvaltain 1800-luvun historia, kun vankkureiden nenässä länteen paenneet proletaarit aiheuttivat painetta itärannikon teollisuudelle, jolle olisi koittanut työvoimapula ilman jatkuvaa muuttoliikettä muualta maailmasta. Tämän sai huomata myös Marxin ja Wakefieldin kuvaama herra Peel, joka siirtomaissa havaitsi rahojensa ja omistamiensa tuotantovälineiden olevan hyödyttömiä, siis kyvyttömiä toimimaan pääomana, koska ei ollut työvoimaa jota rahalla ostaa, kun työläiset saattoivat liikkua kohti ”vapaata maata” ja ryhtyä itsenäiseksi viljelijöiksi.

Historiallisesti työvoiman liikkuvuuden hallinnasta vastannut instituutio on viimeiset 400-500 vuotta ollut moderni valtio ja sen rajat. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten kapitalismin fordistisessa säätelymuodossa työmarkkinat muodostuivat puhtaan kansallisesti ja työmarkkinoille tai sieltä pois pääsyä säätelevät rajoitukset vastasivat kansallisvaltion rajoja. (Oli tietenkin olemassa myös suoria rasistisia, valtion sisäisiä rajoituksia tietyissä postkoloniaalisissa maissa kuten Yhdysvallat ja Etelä-Afrikka.) Tässä kansainvälisen työnjaon järjestelmässä kaikkein heikoimmassa työmarkkina-asemassa ja suurimman diskriminaation kohteina olivat tietenkin ne ihmiset, jotka olivat vailla omaa ”kotimaata”, siis omaa kansallisvaltiota, kuten romanit.

Historiallisesti romanit ovat kaikkialla Euroopassa toimineet ”normaalityömarkkinoiden” ulkopuolella, erikoistuneina tiettyihin ammatteihin, joita valtaväestö ei harjoita. Edelleen esimerkiksi Romaniassa monet romanisuvut ovat vuosisatojen ajan harjoittaneet muurarin, kultasepän tai muuta vastaavaa ammattia. Liikkumiseen liittyvät ammatit kuten hevoskauppa olivat myös esimerkiksi Suomessa ominaisia romanien ammatteja. Toisaalta esimerkiksi nykyisen Romanian alueella romanit olivat orjuudessa vielä 1840–1850-luvuilla. Reaalisosialismin aikana romanit pääosin (pakko)työllistettiin, mutta itäblokin hajoamisen jälkeen romanien työttömyys lisääntyi räjähdysmäisesti.

Työikäisistä romaneista on European Roma Rights Centren tutkimuksen mukaan työttömänä lähes kaksi kolmasosaa.  Pitkäaikaistyöttömyys on kahdeksankertaista suhteessa ei-romaneihin. Nekin romanit, jotka ovat saaneet töitä, ovat selkeästi ”romaneille varatuissa töissä”, eivätkä korkeapalkkaisilla talouden kasvusektoreilla. Varsinkaan korkeampaa koulutusta vaativissa töissä ei ole lähes lainkaan romaneita[i].

Työnhaussa syrjintä on usein täysin avointa: ERRC:n tutkimuksessa haastatelluista romaneista 64 % oli kokenut syrjintää ja 49 prosentille heistä oli sanottu suoraan, että heitä ei palkata, ”koska he ovat mustalaisia”. Työssä olevat romanit puolestaan ovat lähes poikkeuksetta vähän ammattitaitoa tai koulutusta vaativissa töissä kuten ompelijoina, konetyöntekijöinä tai siivoojina, ja myös saavat säännöllisesti vähemmän palkkaa samasta työstä kuin muu väestö. Alle 10 prosenttia työssä olevista romaneista on ”valkokaulustöissä” eikä heitä ole myöskään palvelualoilla, joilla vaaditaan kontakteja asiakkaiden kanssa, kuten hotelli- tai ravintolatyössä.

Standardityöntekijän asemasta tai standardityösopimuksesta poikkeavat työntekijän liikkuvuutta tai työpaikan vapaata valintaa rajoittavat, työmarkkinoille tuloa ”edeltävät” rasistiset hallinnan tai alivallan tekniikat heikentävät edelleen romanien asemaa työmarkkinoilla. 1990-luvulta alkaen Maailmanpankki ja EU ovat ottaneet Keski- ja Itä-Euroopan maissa käyttöön romanien työmarkkinatilanteeseen kohdistuvia ”erityistoimia”, kuten harjoitteluja tai yleisiä töitä, joiden kautta on pyritty parantamaan romaneiden työmarkkinatilannetta. Tutkija Huub van Baarin mukaan nämä aktivointitoimet ovat kuitenkin ainoastaan marginalisoineet romaneita edelleen tai jopa ”dehumanisoineet” heitä[ii].  Esimerkiksi Slovakiassa ne ovat käytännössä antaneet työnantajille mahdollisuuden rekrytoida halvempaa, vielä tiukemmin työnantajan armoilla olevaa työvoimaa. Monet yritykset ovat korvanneet työntekijänsä aktivointiprojekteihin kuuluvilla työntekijöillä. Jopa 60 prosenttia aktivointiin osallistuneista työntekijöistä tekee samaa työtä kuin aiemmin, mutta merkittävä osa heistä aiempaa pienemmällä palkalla tai huonommilla ehdoilla. Aktivointiohjelmiin osallistuvien romaneiden odotetaan yleensä tekevän kaikkein halveksituimpia ja raskaimpia töitä sekä tehtäviä, jotka eivät virallisesti kuulu heille, kuten henkilökohtaisia palveluksia aktivointiohjelmien johtajille. Tässä hyvää tarkoittavat ”integraatio-” ja työllistämisohjelmat paljastavat selkeästi luontonsa alistamisen tekniikoina ja kertovat totuuden myös esimerkiksi Suomessa kehitellyistä erityisryhmien kuten nuorten integraation tekniikoista.

Siksi näitä ohjelmia onkin kutsuttu ”uudenaikaiseksi orjuudeksi”. Romanien työllisyyden parantamisen sijaan ne siis hierarkisoivat työvoimaa ja vahvistavat stereotyyppisiä käsityksiä romaneista hyödyttöminä ja saamattomina.

Suomessa käyty keskustelu siitä, että romanit pitäisi laittaa siivoamaan katuja ei erityisesti poikkea tästä näkökulmasta, sillä suuri osa Helsingissä ja muissa kaupungeissa oleskelevista romaneista on aiemmin ollut töissä Espanjassa tai Italiassa, mutta talouskriisin myötä menettänyt työpaikkansa ja päätynyt pohjoiseen, missä työn saanti on vaikeaa, mutta työmarkkinoiden ulkopuoliset, esimerkiksi kierrätykseen (pullojen tai metalliromun kierrätys) liittyvät tulonsaannin mahdollisuudet edes hieman parempia. Toisaalta Helsingissä monet Romaniasta ja Bulgariasta kotoisin olevat romanimiehet työskentelevät lyhyissä pätkissä rakennustyömailla, mutta kuten epämuodollisille työsuhteille on tyypillistä, heillä on vaikeuksia saada luvattuja palkkoja. Suuret rakennusfirmat käyttävät alihankintaketjuja hyväkseen pimeän työvoiman palkkaamisessa: eräiden tietojen mukaan joillakin suurten rakennusfirmojen alihankkijoilla työskennelleillä romaneilla on jopa tuhansien eurojen saatavia työnantajiltaan.

Maailmanpankin ja EU:n toiminta Itä-Euroopassa kuvaa hyvin sitä, miten ”ylikansallisen” tason kehittyminen työmarkkinoiden hallinnassa on ainoastaan vahvistanut tai muokannut kansallisella tasolla olemassa olleita hierarkioita sen sijaan, että se olisi kyennyt kumoamaan tai lieventämään niitä, kuten EU:n hyveelliset vähemmistöohjelmat julkilausumissaan kenties antavat ymmärtää.

Keski- ja Itä-Euroopan maiden liityttyä EU:hun on romaneista 2000-luvun aikana tullut ”eurooppalaisen vähemmistön” sijaan ”eurooppalainen ongelma”. Vielä 1990-luvulla itäblokin hajottua työttömyyden ja vainojen kohteeksi joutuneita romaneita puolustettiin voimakkaasti esimerkiksi Euroopan neuvoston julkilausumissa, mutta nyt romaneista puhutaan ainoastaan ongelmana ja korostetaan heidän yhteyksiään järjestäytyneseen rikollisuuteen.

”Kulttuurisista eroista”, kuten ”nomadismista” tai liikkuvasta kansanluonteesta puhuminen – joka ei ainakaan Itä-Euroopan romanien kohdalla yksinkertaisesti pidä paikkaansa – on toiminut romanien tilanteen ”turvallistamisen” keinona. Koska romanien tilanne voidaan esittää heidän ”erityisestä kulttuuristaan” seuraavana poikkeuksena, heidän liikkuvuuttaan voidaan käsitellä eri tavoin kuin muiden EU-kansalaisten liikkuvuutta. Romanien kuvaaminen työhaluttomina, rikollisina ja ”luonnostaan liikkuvina” on toiminut keinona oikeuttaa häädöt, karkotukset, surkeat asumisolot, koulutuksen ja terveydenhoitopalveluiden ulkopuolelle sulkeminen. Hyvänä esimerkkinä toimii ranskalaisen (valtapuolue UMP:n) parlamentaarikon Jacques Myardin lausunto, jonka mukaan ”Euroopan romaniongelman” ydin on siinä, miten romanit tulkitsevat ja käyttävät unionin kansalaisen oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen. Myardin mukaan romanien ”ylenmääräinen liikkuvuus” ja ”siihen liittyvä keskiaikainen elämäntyyli” aiheuttavat vakavia turvallisuusongelmia.

Romanien esimerkki osoittaa siis, miten ”kansallisen turvallisuuden” ja ”yleisen järjestyksen” periaatteisiin vetoamalla EU:n kansalaiselta voidaan riistää ainoa oikeus, joka hänelle nimenomaan EU:n kansalaisena erotuksena kansallisesta kansalaisuudesta kuuluu. Näin paljastuu Euroopan ”postnationaaliseksi” väitetyn kansallisuuden ja epäilemättä myös minkä tahansa juridisen kansalaisuuden sisällöttömyys: mikäli oikeudet käsitetään valtion myöntäminä, niistä huolehtiminen kuuluu myös valtiolle tai muulle poliittiselle yhteisölle, joka voi myös koska tahansa pidättää ne. Siksi oikeudet saavat todellisen merkityksen vasta, kun niitä käytetään ja kun niitä käytetään ”väärin”. Epäilemättä lähinnä koulutetun työvoiman liikkumisen edistämiseksi käyttöön otettu vapaan liikkuvuuden periaate on tarjonnut romaneille mahdollisuuden tavoitella parempaa elämää omilla keinoillaan. Samalla heidän kamppailunsa on tehnyt selväksi, ettei näihin oikeuksiin olemassa olevien instituutioiden takaamana oikeutena voida luottaa vaan todelliset instituutiot oikeuksien täytäntöön panemiseksi on rakennettava itse.

Kaksitasoinen syrjintä

Kansallisvaltion sisällä etnisenä vähemmistönä syrjityiksi joutuvat ihmiset kuten romanit ovat siis edelleen omilla erityistyömarkkinoillaan. Sama diskriminaatio on edelleen voimassa heidän ”koti”maissaan, mutta sen lisäksi tulee toinen, johdannainen diskriminaatio, joka jälleen toimii työvoiman hallinnan ja hierarkisoinnin strategiana. Se myös vastaa osin kaikkiin köyhiin sovellettavia kriminalisaation ja vastuullistamisen strategioita.

Romaneita ei siis varsinkaan pohjoisen Euroopan maissa palkata ”normaaliin” palkkatyöhön, koska heillä ei ole vaadittavaa kielitaitoa tai koulutusta, mutta tämä ”puute” johtuu suoraan vanhasta kansallisesta syrjintäjärjestelmästä. Seuraavassa vaiheessa se kuitenkin muuttuu välittömäksi syrjinnäksi köyhyyttä kohtaan niin että köyhyys samalla irrotetaan yhteiskunnallisesta taustastaan ja nähdään ainoastaan yksilöllisistä tai kulttuurisista piirteistä johtuvaksi (”nomadismi”).

Kansallisen ja eurooppalaisen syrjinnän yhteenpunoutumista ja päällekkäisyyttä kuvaa hyvin Helsingissä olevien romanien tilanne terveydenhuollon suhteen: terveysasemat ja sairaalat ovat kieltäytyneet ottamasta romaneita vastaan, koska heillä ei ole eurooppalaista sairausvakuutuskorttia, mutta heillä ei ole kyseistä korttia, koska heidän lähtömaidensa viranomaiset eivät puhtaan rasistisen syrjinnän vuoksi ole myöntäneet kortteja heille.

Länsi- ja Pohjois-Euroopan työmarkkinoilla romanien asema onkin siksi äärimmäisen prekaari, mutta samalla alkaa toimia eräänlaisena ennusteena siitä, mitä on yleisemmin tapahtumassa. ”Säännöllisessä” palkkatyössä olevia on nimittäin yhä vähemmän, eikä myöskään muodollisesti vakituisessa ja täysipäiväisessä työsuhteessa olevien asemaa voi kutsua erityisen turvatuksi. Prekarisaatio näyttäytyy suoraan elämän prekarisaationa, kun terveydenhuoltoon, asumiseen ja yleisesti elämän uusintamiseen liittyvät ongelmat heikentävät työntekijän neuvotteluvoimaa. Siirtolaisena elävien romanien kohdalla olennaista on se, että tulonsaantimahdollisuuksien heikkouden vuoksi kokonaiset perheet tai suvut ovat usein taloudellisesti riippuvaisia ulkomailla työskentelevien tai kerjäävien sukulaisten lähettämistä rahoista. Myöskään tässä mielessä romanien tilanne ei poikkea muista vailla täysiä kansalaisoikeuksia elävistä siirtolaisista.

Euroopan perusoikeusviraston tutkimusta varten Suomessa haastateltu nuori romanimies kiteytti tämän: ”Perheemme eli Romaniassa sosiaaliavulla, joka oli noin 100 euroa kuussa. Miten neljän ihmisen pitäisi elää 100 eurolla kuussa? Äitini on myös vanha ja sairas, eikö minun pitäisi huolehtiä hänestä kuten hän huolehti minusta? Tarve antaa enemmän lapsilleni ja vanhemmilleni saa minut lähtemään Romaniasta.” [iii]

Laittomien siirtolaisten ohella uusista Itä‐Euroopan jäsenmaista tulevat siirtotyöläiset ovat Euroopan työmarkkinoilla olleet selkeästi muista poikkeavassa, edelleen ”ulkoisen” työntekijän asemassa. Tähän ovat vaikuttaneet tietenkin vanhojen jäsenmaiden asettamat siirtymäajat työvoiman liikkuvuudelle, mutta erityisesti romanivähemmistön kohdalla ei edes siirtymäaikojen poistaminen ole millään tavoin tarkoittanut sitä, että heillä olisi pääsy “normaalien” työmarkkinoiden piiriin. Samalla siirtolaisuuden merkitys Itä‐Euroopan maille on hyvin vastaava kuin Afrikan, Aasian ja Etelä‐Amerikan maille: niin Romaniassa kuin Bulgariassa siirtolaisten kotiin lähettämän rahan määrä vastaa maahan tehtävien ulkomaisten investointien määrää.

Näissä maissa palkkataso on EU:n alin ja suhteellisesti lähempänä ”kolmatta maailmaa” kuin EU:n huippumaita. Eurostatin vuoden 2007 tilastojen mukaan Bulgariassa työn keskimääräiset kustannukset tuntia kohden olivat 1,89 euroa ja Romaniassa 3,40e, kun tilaston kärkeen sijoittuvassa Ruotsissa ne olivat 33,30e/tunti [iv].

Romaneita on eri syistä ollut töissä ennen kaikkea Italiassa ja Espanjassa (romanian kielen läheisyys italian ja espanjan kanssa, työmarkkinoiden rakenne, aiemmin muuttaneiden perheenjäsenten perässä liikkuminen jne.). Romanien työperäinen maahanmuutto muistuttaa  myös sosioekonomisilta piirteiltään olennaisesti EU:n ulkopuolelta tulevien migraatioita, vaikka siinä onkin myös eroja, jotka johtuvat liikkumisen helppoudesta EU-kansalaisina. [v]

Keskeisiä piirteitä ovat:

–työperäinen muutto on yleensä väliaikaista: pyritään keräämään hieman rahaa perheelle ja palaamaan takaisin. Pituus vaihtelee jatkuvasta kausittaisesta liikkumisesta useamman vuoden yhtäjaksoiseen työntekoon. Kokonaiset perheet ovat taloudellisesti täysin riippuvaisia siirtolaisten lähettämästä rahasta, koska romanit eivät kotimaissaan saa työtä, kunnollisia sosiaaliavustuksia eivätkä peruspalveluja. Tämän vuoksi siirtolaisella ei ole varaa ”valita” eli kieltäytyä hänelle tarjottavista rajoitetuista työmahdollisuuksista

–väliaikaisen muuton tarkoituksena on kerätä rahaa johonkin tarkoitukseen “kotimaassa”, esimerkiksi talon ostamiseen, yrityksen perustamiseen tai lasten koulutukseen. Liikkuminen on siis investointi tulevaisuuteen

–romanit työskentelevät erittäin matalapalkkaisilla aloilla ja usein harmaan talouden piirissä, koska heillä ei ole muitakaan vaihtoehtoja. Merkittäviä sijoittumisaloja ovat kausittainen maanviljelystyö (hedelmien ja vihanneksien poimiminen), musiikkiviihde ja rakennusalan työt. Näihin lukeutuu siis sekä perinteisiä siirtolaisaloja että aloja kuten musiikki, joilla hyödynnetään omaa traditionaalista ”erityisosaamista”. Yhteistä on joka tapauksessa työehtojen prekaarisuus ja palkan mataluus

–koulutuksestaan tai työkokemuksestaan huolimatta romanit joutuvat ainakin aluksi tekemään hierarkian alimman kastin, mitään ammattitaitoa vaatimattomia töitä. Esimerkiksi osa romaniheimoista on ollut vuosisatoja muurareita, mutta niin Suomen kuin Etelä‐Euroopan rakennustyömailla he joutuvat kaikkein vähiten arvostettuihin avustaviin tehtäviin.

Työstä saatavat tulot puolestaan ovat äärimmäisen vaihtelevia ja mielivaltaisia. Taitava muusikkoryhmä voi ansaita esityksestä Barcelonan kreikkalaistavernoissa 500 euroa illassa. Rakennustyöläiset, maataloustyöntekijät ja paimenet ansaitsevat 25–50 euroa päivässä alueesta riippuen. Kuukausipalkalla työskentely on harvinaisempaa, mutta sillä työskentelevä saa usein palkkaa, joka on lähellä maan minimipalkkaa. Kerjäämällä tienaa yleensä sen verran, että tulee toimeen, mutta mikäli romanit löytävät jotakin muuta työtä, he ottavat sen vastaan, sillä ansiot ovat huomattavasti kerjäämistä suuremmat.

Talouskriisin vaikutukset Itä-Euroopan romaneihin ovat olleet erityisen ankaria, koska juuri vuoden 2008 jälkeen monet heistä ovat menettäneet työpaikkansa Italiassa tai Espanjassa ja joutuneet suuntaamaan pohjoiseen, missä palkkatyön saaminen on vielä vaikeampaa. Niinpä romanit tekevätkin sekä Itä- Keski- että Länsi-Euroopassa yleensä kaikkein pahimpia paskaduuneja kaikkein heikoimmilla ehdoilla. He toimivat selkeästi omilla, erillisillä työmarkkinoillaan, mutta muodostavat samalla eräänlaisia ”harmaan yrittäjyyden” verkostoja esimerkiksi kerätessään pulloja tai metalliromua ja tehdessään rahaa niiden kierrätyksellä. Siten romanit ilmaisevatkin Länsi-Euroopan metropolien kaduilla, mutta ”normaalin” palkkatyön ulkopuolella niitä ominaisuuksia, joita työvoimalta nykyisin eniten odotetaan: luovuutta, innovatiivisuutta, kykyä selviytyä jatkuvasti muuttuvissa ympäristöissä, joissa koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. He kykenevät työllistämään itsensä, luomaan itse omat ”työpaikkansa” ja tulonsa ja osoittavat sitten sitä ”yrittäjähenkeä”, josta nykyisin joka puolella höpötetään. Näin romanien työ, kuten työvoima yleensä, ilmaisee samaan aikaan ”absoluuttista köyhyyttä” ja ”rikkauden yleistä mahdollisuutta” (Marx) [vi].

II Kamppailu metropolin tilasta

Romanien Helsingissä oleskeluun kohdistuvien hyökkäysten ja kontrollitoimien taustalla ovat samat kapitalismin lyhyen aikavälin kehityksen rakenteelliset tekijät kuin esimerkiksi Stop töhryille -kampanjassa. Myös kampanjoiden ”poliittinen” rakenne on kiinnostavalla tavalla sama: muutamalle aiheesta fanaattisesti innostuneelle virkamiehelle on myönnetty mittavat poliittiset valtuudet ahdistella tiettyä rikolliseksi leimattua ihmisryhmää.

Kyse on kaupunkitilassa näkymisestä ja kaupunkitilan käytöstä käytävästä konfliktista. Kun Helsingistä on 1990-luvun puolivälin jälkeen tullut globaali metropoli, tieto- ja palvelutalouden keskus sekä eurooppalainen turistikohde, on kaupungin johto ryhtynyt ”remontoimaan” kaupunkitilaa näiden tuotannon alojen oletettuihin tarpeisiin. Helsinki haluaisi siis olla globaali metropoli ilman metropoleille ominaisia ”haittavaikutuksia”, kuten kerjäämistä tai köyhien siirtolaisten näkyvyyttä katukuvassa. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Helsinki haluaisi pelkät ”huippuosaajat”, mutta heidän palvelijansa saavat näkyä kadulla vain korkeintaan ollessaan töissä tai matkalla töihin. Sen lisäksi, että romanit pilaavat Pajusen ja hänen kumppaneidensa oman esteettisen kokemuksen kaupungin keskustasta – tätä kai tarkoitetaan sillä ettei ”kerjääminen sovi hyvinvointivaltioon” – heidän pelätään luovan epämiellyttäviä elämyksiä Nokian jo muutenkin pakoon pyrkiville designereille ja varakkaille matkailijoille.

Metropoleissa, joiden keskeisyys kapitalistisen tuotannon tilana perustuu ihmisten väliseen kanssakäymiseen, aistimuksiin ja suhteisiin, kamppailu itse kaupunkiympäristöistä ja niiden esteettisestä ilmeestä on keskeinen. Hyvin yksinkertaisesti: kuka näkyy kaupunkien keskustoissa, jotka ovat ihmisten fyysisen läheisyyden taloudellisen merkityksen (palveluiden saatavuus tietyllä alueella, siis keskeisten yritysten sijainti lähellä toisiaan) vuoksi keskeisiä taloudellisia tiloja? Miten tilaa metropolin keskustassa käytetään? Kuka voi tehdä rahaa tuolla tilalla?

Kun työn ja tuotannon ytimessä on ihmisen välinen kanssakäyminen, työ vailla mitään lopputuotetta ja työntekijöitä pyritään muuttamaan ”oman itsensä yrittäjiksi”, on itse asiassa myös vaikea hahmottaa, minkä vuoksi esimerkiksi tosi-tv-sarjassa esiintyminen olisi työtä ja kerjääminen ei? Itse asiassa kerjääminen – toisena maailman ”vanhimmista ammateista ”  – sisältää muodollisesti kaikki nykytyölle ominaiset piirteet: ihmisten välisten suhteiden (”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla”) keskeisyys, itsenäisyys ja työn jatkuva vaihtelevuus, työntekijän ruumiista erotetun tuotteen puuttuminen jne.

Metropoli ei kuitenkaan ole tietokapitalismin tuotannon keskus kontrollin ja puhdistamisen ansiosta vaan juuri siksi, että siellä elää ja sinne hakeutuu romaneita ja muita parempaa elämää tavoittelevia ihmisiä. Pyrkiessään minimoimaan tuotantokustannuksia ja prekarisoidessaan ihmisen elämää kapitalismi tarvitsee sitä paitsi myös ihmisten kykyä selviytyä “kaikesta huolimatta”, siis surkeissa oloissa, epämuodollisessa asemassa ja alttiina jatkuvasti muuttuvalle ympäristölle. Romanit epäilemättä ovat mestareita tässä. Toisin sanoen, elleivät romanit ja muut näkymättömässä, oikeudettomassa asemassa olevat liikkuvat ihmiset kykenisi selviytymään metropolien arjessa nojaamalla sukulaisten verkostoista saataviin tietoihin ja taitoihin, vippaamalla tutuilta tai ottamalla lainaa koronkiskureilta, ei pääomalla olisi käytössään edullista ja tuottavaa työvoimaa.

Miten tämä ristiriita äärimmäisen syrjinnän ja äärimmäisen tuottavuuden välillä sitten ruumiillistuu? Millaisia ovat romanisiirtolaisten työvoiman alistamisen konkreettiset tekniikat ja millaisia heille ominaiset kamppailujen keinot?

Romanisiirtolaistyövoiman alistamisessa keskeiset vallan tekniikat toimivat EU:n ylikansallisessa ulottuvuudessa juuri metropolin, sen tilassa elämisen ja oleskelun tasolla.

Romanien asema “muodollisten työmarkkinoiden” ulkopuolella vaikuttaa  nimittäin olennaisesti heidän elämäänsä Helsingissä ja muissa metropoleissa. Koska Suomessa ja käytännössä kaikissa muissa EU-maissa Espanjaa lukuun ottamatta kuntapaikan rekisteröiminen edellyttää työskentelyä muodollisilla työmarkkinoilla, romanit eivät voi rekisteröityä eivätkä siten saa keskeisiä palveluita kuten terveydenhuoltoa tai koulutusta eikä heillä ole mahdollisuutta hakea sosiaalisia asuntoja [vii]. Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksessa haastatellut romanit kertoivat nimenomaan, että he eivät voi rekisteröityä ja saada tarvitsemiaan palveluita, koska heidän kerjäämisellä tai muodollisten työmarkkinoiden ulkopuolella tehdyllä työllä (kuten kierrätys) hankittuja tuloja ei tunnusteta eivätkä ne siten kelpaa “riittäviksi varoiksi” rekisteröitymistä varten [viii]. Helsingissä monet Romanian ja Bulgarian romanit työskentelevät pimeästi (ja yleensä lyhyissä pätkissä) rakennustyömailla, mutta koska heillä ei ole muodollista työsopimusta, he eivät voi rekisteröityä kaupungin asukkaiksi eivätkä saada palveluita. Suomessa rekisteröitymiseen edellytetään myös pysyvää osoitetta (käytäntö, jota voidaan myös pitää selkeästi vapaan liikkuvuuden direktiivin vastaisena). Romaneita, joilla ei ole pysyvää osoitetta, on myös jopa kieltäydytty hoitamasta sairaaloissa ja terveysasemilla.

Lisäksi romanien tilannetta vaikeuttaa tietenkin poliisin ja muiden viranomaisten (sekä yksityisten vartijoiden) ahdistelu kaupunkitilassa. Se tekee heidän asumisestaan epävakaata ja siten heikentää heidän mahdollisuuksiaan tulonhankintaan.

Toisaalta pako sietämättömistä olosuhteista ”lähtömaissa” ja läsnäolo Länsi-Euroopan metropolien keskustoissa on eräänlainen jatkuva ”mielenosoitus” tai ”pitkä marssi”. Toisin sanoen ainoastaan se, että romanit ovat laittaneet täytäntöön EU-kansalaisen vapaan liikkuvuuden oikeutensa, on saanut vanhojen EU-maiden hallitukset kiinnostumaan Itä-Euroopan romanien tilanteesta edes jollakin tavoin ja käynnistänyt höpinän heidän ”auttamisestaan kotimaassaan” tai ”romanikysymyksen ratkaisemisesta Euroopan tasolla”. Ilman romanien jatkuvaa läsnäoloa Euroopan metropoleissa – jolla on tietenkin heille itselleen ennen kaikkea taloudellinen ulottuvuus – ei heidän tilanteensa tule koskaan paranemaan eikä minkäänlaisia ”ratkaisuja EU:n tasolla” tultaisi koskaan edes harkitsemaan.

Mikäli tietokapitalismin metropoleissa keskeinen tuotannon ja vallan ulottuvuus liittyy näkyvyyteen ja näkyvillä olemiseen, on kerjääminen ”köyhyyden esillepanoa”, Ari Hirvosen ilmausta lainatakseni, siten myös mielenosoituksen, poliittisen kamppailun muoto [ix]. Hirvosen sanoin ”kerjääminen muuttaa kaupungin kadut ja torit poliittisen kamppailun näyttämöksi, jossa köyhyys tehdään näkyväksi ja jossa kerjäläisjoukosta muodostuu kollektiivinen poliittinen subjekti”.

Pako näyttäytyy siten jälleen kerran olennaisena vastarinnan muotona sietämättömille olosuhteille, aktiivisena kohtalon ottamisena omiin käsiinsä ja pyrkimyksenä rakentaa parempaa tulevaisuutta. Romanien liike toimii osoituksena paon autonomiasta, sen kyvystä muuttaa yhteiskunnallisia olosuhteita ja ehtoja joissa eletään ja toimitaan. Pakeneminen muuttaa koko yhteiskunnallista rakennetta, koska pakeneminen saa vakiintuneet instituutiot etsimään ratkaisuja tilanteeseen, jossa ne jatkuvasti ”vuotavat”, eivät enää kykene pitämään ihmisiä paikoillaan ja organisoimaan työmarkkinoita pääomasuhteen uusintamisen edellyttämällä tavalla.

Pako tarvitsee kuitenkin tuekseen uusia instituutioita, jotka kykenevät suojaamaan sitä valtioiden ja viranomaisten kohdistamilta kontrollitoimilta. Romanien tilanne Euroopassa tuo erityisen hyvin esiin tarpeen luoda metropolin tasolla – erotuksena kansallisvaltion tasosta – toimiva kansalaisuuden käsite, joka voisi konkretisoida tai luoda kehon EU:n tähän asti sisällyksettömälle (tai negatiiviselle) kansalaisuudelle. ”Urbaanin kansalaisuuden” tai ”metropolin kansalaisuuden” – joka on ollut nouseva teema kaupunkitutkimuksen keskusteluissa 1990-luvun lopulta alkaen – täytyisi merkitä suhteessa EU:n kansalaisuuteen (joka nykyisin ei vielä ylitä kansallisten kansalaisuuksien kehikkoa) samaa kuin työväenliikkeen vaatimus positiivisista, konkreettisista oikeuksista merkitsi suhteessa liberaaliin negatiivisten oikeuksien ja vapauksien käsitteeseen. Tarvitaan siis reaalisten oikeuksien kansalaisuus, ei sisällöllisesti tyhjää – ja siten aina ”poikkeuksen” eli ”yleisen järjestyksen” avulla tyhjäksi tehtävää – vapaan liikkumisen oikeutta.

Tässä kyse ei ehkä kuitenkaan enää ole niinkään ”oikeuksista” – sikäli kuin tuo aina universaaliuteen viittaava käsite vaikuttaa voimattomalta globaalien metropolien monimutkaisissa erojen labyrinteissa – vaan yksinkertaisesti kyvystä tehdä ja toimia vailla minkäänlaista ulkoisen tunnustuksen ulottuvuutta ja siksi myös täysin luovuttamattomasta oikeudesta, jota ei voida siirtää suvereenille. Tässä mielessä kyse on luonnonoikeudesta Spinozan sanalle antamassa merkityksessä [x]. Kuten Helsingin tilanne romanien majoituksen suhteen osoittaa, ei olemassa olevista instituutioista – tunnustavat ne tietyt metropolin asukkaat ”tuottaviksi” tai eivät – enää ole juurikaan apua vaan kaikki on tehtävä itse. 

Eetu Viren

Teksti perustuu Ateneumissa syyskuun lopussa 2011 Under the Bridge/Helsinki Housing Agenda -seminaarissa pidettyyn puheenvuoroon.