1. Koska ihmiseläimellä ei ole omaa erityistä ympäristöä eikä hänellä ole valmista viettipohjaista vastausta ympäristöstä tuleviin “ärsykkeisiin”, joutuu hän rakentamaan työllään maailmasta itselleen sopivan ympäristön. Hänelle ei ole valmiiksi ”istutettua puutarhaa” (Hegel). Työ on aktiivista, luovaa, kekseliästä “sopeutumista”, itsen ilmaisemista maailmassa toisille, näkyviin tulemista. Sellaisena työ kiinnosti Hegeliä ja Marxia.

2. Työ välittää ihmisen suhdetta maailmaan. Välittömän reaktiomallin puuttuminen merkitsee, että työ synnyttää ihmiselle ajan kokemuksen: työn, työstämisen, työn kautta maailman muokkaamiseen menee aikaa eikä työ takaa lopullista, valmista ympäristöä ihmiselle. Yhä uudestaan joudumme muokkaamaan ympäristöämme itsellemme sopivaksi. Näin työ avaa meille historiallisuuden, maailman muuttumisen ja sen muuttamisen kokemuksen.

3. Työhön, työn avulla tapahtuvaan maailman muokkaamiseen ihminen voi kehittää avukseen työvälineitä, työkaluja, koneita ja laitteita. Ne helpottavat, nopeuttavat ja tehostavat maailman muokkaamista. Samalla ne ohjaavat ja järjestävät työtapoja ja suhteita toisiin ihmisiin. Niiden käyttö vaatii myös kehittämään erilaisia kykyjä: voimia, tarkkavaisuutta jne. Nämä koneet ovat esineellistynyttä työtä, aiemmin tehtyä, mennyttä työtä, joka näyttäytyy meille esineen (kuolleen työn) hahmossa. Työkalu, kone esineellistyneenä työnä, tuotantovälineenä on käytössämme, mutta se voidaan myös riistää meiltä tai voimme menettää sen rikkomalla tai kadottamalla. Se voidaan varastaa tai voimme luovuttaa siihen esineellistyneen kykymme.

4. Mikäli meillä ei ole tuotantovälineitä hallussamme (koneita tai laitteita tai emme voi käyttää omia käsiämme esimerkiksi elintarpeidemme hankkimiseen) joudumme tekemään työtä sille, jolla on tuotantovälineet hallussaan. Historiasta tunnemme kolme keskeistä epävapaan, alisteisen työn muotoa, siis sellaista työn muotoa, joissa työn tekijä ei muokkaa maailmaa itselleen sopivaksi: orjatyö, palvelustyö ja palkkatyö. Näistä kahta ensimmäistä hallitsee henkilökohtainen riippuvuus ”työnantajasta”, kolmas, palkkatyöläinen ei periaatteessa myy kuin työkykynsä, työvoimansa eikä henkilöään (sieluaan) ”työnantajalle”. Hän niin sanotusti ”käy töissä”.

5. Moderni kapitalismi perustuu työvälineiden, tuotantovälineiden kapitalistiselle yksityisomistukselle. Siinä tuotantovälineiden käytön tehostaminen työvoiman käyttöä intensivoimalla ja itse välineitä kehittämällä on tärkeätä: mitä enemmän esineellistynyttä, mennyttä työtä, johon kapitalistilla on oikeus on, sitä heikommin menee elävällä työllä.

6. Kapitalismi on olemukseltaan tuotannon rahatalous, jossa rahanomistaja, kapitalisti sijoittaa rahasumman koneisiin ja laitteisiin (kiinteään pääomaan) ja työvoimaan ja näitä käyttämällä sekä järjestämällä tuottaa jotain, jonka hän voi myydä (realisoida) ja hankkia suuremman rahasumman, siis lisävarallisuutta itselleen. Hänellä on tuotantovälineiden omistajana oikeus käyttää koneita ja järjestää työvoiman käyttö periaatteessa siten kuin hän katsoo parhaaksi. Kapitalismissa koneiden ja laitteiden käyttö ja niiden kehitys ohjaa ja määrää työvoiman käyttöä. Rahanomistajalla, tuotantovälineiden haltijalla on siten valta sellaisen ihmisen elämään, jolla ei ole omia tuotantovälineitä, vaan joka joutuu myymään työvoimansa, työkykynsä saadakseen elintarpeita ja tuottaakseen näin varallisuutta rahanomistajalle. (Työvoiman, työkyvyn myyjä ei siis tee maailmasta itsensä näköistä, muokkaa sitä itselleen sopivaksi, vaan rahanomistajalle sopivaksi.)

7. Kiinteän pääoman, koneisiin ja laitteisiin esineellistyneen työn (työkalujen) muuttuminen aineettomaksi – ohjelmistoiksi, käytännöiksi, menettelytavoiksi, kommunikaation ja vuorovaikutuksen muodoiksi, siis uusiksi koneiksi – on lähtökohta kaikelle materialistiselle analyysille työstä ja sen muutoksista. Voisimme kenties puhua tässä yhteydessä uudesta historiallisesta aikakaudesta, jossa tekniikka, kone ihmisen työn esineellistyneenä hahmona muokkaa ihmisluontoa itseään, eli ihminen – työ/tekniikka – ihmisluonto. Nyt ihmisluonto itse on tiettyyn historialliseen aikakauteen kuuluvan ihmisen ”ympäristönä”, josta hän tekee (kapitalististen tuotantosuhteiden välittämänä, siis jonkun muun hallussa olevana) ”itselleen” sopivaa ympäristöä.

8. Mistä löydämme uudet, aineettomat koneet ja laitteet? Ne ovat sekoittuneena meihin, omaan ruumiiseemme, tunteisiimme, aistimuksiimme ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen sekä kommunikaatioon. Ne ovat osa meitä, ne järjestävät ja rakentavat meitä, ohjaavat suhteitamme toisiin ihmisiin ja muokkaavat mielentilojamme, asenteitamme. Meitä myös muokataan ja ohjataan käyttämään niitä – itseämme – mahdollisimman tehokkaasti.

9. Nämä kaksi tekijää muodostavat taustan yhdelle uuden kapitalismin paradokseista: tietokykyihin pohjautuvan työn merkitys kasvaa varallisuuden tuotannossa ja samalla tietokykytyön arvo alenee työ prekarisoitumisen kautta sekä palkan tai rahatulon, työllisyyden ja työsuhteiden ja työn arvostuksen näkökulmasta.

10. Kapitalismin uusi vaihe, uusi tuotannon malli on ihmiskeskeinen ja ihmislähtöinen: “ihmisen tuottaminen ihmisen avulla” (Robert Boyer). Siinä taloudellisen kasvun mahdollisuus – erityisesti kehittyneissä kapitalistisissa maissa, mutta yhä enemmän myös kehittyvissä maissa – nähdään investoinneissa inhimilliseen (kiinteään) pääomaan (osaamisena kuten nykyään kuulee sanottavan), siis koulutukseen ja kasvatukseen, terveydenhoitoon, väestönkehitykseen, biotekniikoihin (pitkään ikään, hyvään työkuntoon) ja innovaatioihin, kommunikaatioon ja luovuuteen, siis kulttuuriin laajasti ymmärrettynä. Toisin sanoen kiinteän (kone)pääoman, koneiden ja laitteiden tehtävät ovat elävässä ihmisruumiissa. Ihmisruumis on näin sekä koneiksi ja laitteiksi esineellistynyttä työtä (materiaalia ja välineitä) ja samalla koneita käyttävää elävää, elollista työtä, työkykyä. Koneiden ja tuotantovälineiden kehittäminen ja niiden kapitalistinen yksityisomistus ovat modernin kapitalismin toiminnan elinehto.

11. Nyt yksityistämisen ja mekanisoinnin kohteena ovat elävän ihmisruumiin olennaiset ja elementaariset kyvyt: ihmisruumiisen ja muistiin kasautuneet tiedot, taidot, kokemukset, tunteet, lisääntyminen, oppiminen, kommunikaatio, terveys jne. kantajaansa kerrostuneena menneenä työnä.

12. Kapitalismin uudessa mallissa työvoiman koulutus, sen muokkaaminen on investointi. Investoinnin avulla tuotetaan tavara, hyödyke: koulutus, koulutettu, osaaja. Tämä tavara on kyettävä realisoimaan markkinoilla, sille on löydyttävä kysyntää. Tiedolle on löydettävä joku joka tarvitsee sitä, käyttää sitä, haluaa käyttää sitä. Sama koskee terveyttä ja kulttuuria. Toimenpiteet, jotka rajaavat kysynnän kasvua, estävät koulutukseen, terveyspalveluiden käyttöön, kulttuuriin ja tietoon pääsemisen, niiden kuluttamisen, supistavat niiden taloudellista potentiaalia ja kasvattavat taloudellisen kriisin ja voimakkaiden heilahtelujen todennäköisyyttä.

13. Nykyään työ ja koulutus muodostavat aktiivielämän jatkumon kokonaisuuden, jossa niiden toisistaan erottaminen (tuottavaan työhön ja tuottamattomaan koulutukseen) on vaikeaa: oppiminen, kouluttautuminen on investointikohteena paitsi kustannus niin myös tuottavaa toimintaa. Investointina niissä ei ole kyse vain kertainvestoinnista, joka samastuisi kouluvuosiin, vaan toistuvista investoinneista koko aktiivielämän ajan. Nämä toistuvat investoinnit on myös ”kuoletettava” kerta kerralta uudestaan samalla tavoin kuin koneinvestoinnit on konetta käyttämällä kuoletettava, jotta lopulta kone voidaan korvata uudella ja paremmalla.

14. Kun koulutuksesta puhutaan investointina, on syytä muistaa, että nykyään sitä käsitellään kansantaloudessa juoksevana kuluna, menoina, jotka ovat riippuvaisia tai jotka on katettava vuotuisista verotuloista. Niihin taas vaikuttavat muiden investointien kuoletukset. Tätä kautta syntyy voimakas epätasapaino fordismista periytyvän investointipolitiikan, jossa (julkisen) infrastruktuurin kustannuksilla oli tärkeä merkitys tuotannolle ja koulutuspolitiikan kasvavien kustannusten välille. Omalla tavallaan juuri yritykset yksityistää koulutusta yrittävät ratkaista tämän epätasapainon. Toisaalta ne kuitenkin syventävät toista ja yhtälailla tärkeää ristiriitaa, nimittäin ristiriitaa inhimillisen pääoman sosiaalisen tai yhteiskunnallisen luonnon ja työvoiman yhä suuremman osan jatkuvasta koulutuksesta ulossulkemisen välillä.

15. Talouden finanssivetoistuminen peittää alleen ylijäämän, eräänlaisen jäännöksen ihmisruumiiseen kerrostuneiden tunteiden, ajatusten, kokemusten ja tietojen ja työkykyjen kapitalistisen käytön välillä. Tämä jäännös on kiinteä inhimillinen pääoma. Sen ”kuolettaminen” on kapitalismissa ongelma.

16. Elävää työvoimaa uusintava työ antaa pääomalle mahdollisuuden supistaa työvoimakustannuksia ja nostaa lisäarvon määrää koska se kasvattaa maksamattoman työn osuutta. Esimerkiksi kotityö tai naisruumiiseen sidottu maksamaton työ, jonka kautta työvoima tuotetaan liki ilmaiseksi on tästä paraatiesimerkki.

17. Nykyään tunnetut ”motiivipalkkauksen” ja harjoittelun eri muodot ovat yksi tapa lisätä maksamattoman työn osuutta ja ottaa samalla haltuun työvoimalle olennaisia sosiaalisia kykyjä, kuten vuorovaikutusta, kommunikaatiota, kokemusta, tietoja ja taitoja tarvitsematta maksaa niistä tai lupaamalla maksaa niistä tulevaisuudessa, siis ottamalla työvoimalta velkaa.

18. Voidaan sanoa, että uusintavan elävän työn määrä on se, mikä tekee mahdolliseksi kiinteän pääoman kuolettamisen, koska se, uusintaessaan työvoiman käyttöarvon, työkyvyn, uusintaa samaan aikaan myös sen kyvyn kuluttaa kiinteää pääomaa (kyvyn käyttää itseään koneena). Tai: naisten elävä (uusintava) työ on sitä elävää työtä, jota miehet eivät voi lisätä työprosessin kuluessa kuolettamaan kiinteää pääomaa, vaan se jää ”ulkopuolelle”, maksamattomaksi työksi lisätyönä, joka on muodollisesti, vaan ei reaalisesti, vaihdon ulkopuolella.

19. Kysymys perustulosta prekariaattiliikkeen ja kognitiivisen työn prekarisoitumista tutkivien piirissä on viime vuosina noussut tärkeään asemaan työn ja työprosessin verkostoitumisen tarkastelun kautta. Kysymys tulosta tai perustulosta olisi yhdistettävä sen tunnustamiseen ja tunnistamiseen, että elävästä (elämästä) on tullut olennainen osa uutta kapitalismia ja sen biokoneita. Elämän luominen, sen tuottaminen ei ole pelkkä ”luonnon lahja”, jota voidaan loputtomasti käyttää, se ei ole raaka-aine, vaan olennainen ”kustannus” ja sen ylläpitäminen on aito ja vieläpä tärkein ”ekologinen ongelmamme”.

20. Keynesiläisestä näkökulmasta voitaisiin sanoa, että ilman rahallista tunnustamista ja tunnistamista, (naisten) uusintava työ, vaikka se yhtäältä kasvattaa maksamattoman työn määrää ja voittoja taloudellisen arvon lisäämisen näkökulmasta, jos se jätetään tunnistamatta/tunnustamatta, toisaalta kasvattaa kriisin uhkaa siinä määrin kuin todellinen kysyntä jää vielä riittämättömäksi tuotettujen hyödykkeiden hankkimiseen. Eikä nyt kyse ole suppeasta, erityisestä kriisistä, vaan kapitalismin globaalista umpikujasta. Siksi juuri se – ja sen kautta muut vastaavat työt – ovat työtä, joka, todellisen kysynnän ylläpitämiseksi, pitäisi palkita. Enkä näe tämän palkitsemisen ja tunnustamisen/tunnistamisen muodolle muuta vaihtoehtoa kuin perustulo rahatulona eikä luottona (sopimuksena).

Jussi Vähämäki