Elämme maailmassa, joka periaatteessa kykenee tarjoamaan monipuolisen ja terveellisen ruokavalion kaikille. Siitä huolimatta yksi neljännes sen asukkaista kärsii toistuvasti nälästä ja terveydellisistä ongelmista, jotka johtuvat laadullisesti, määrällisesti, tai molemmin tavoin vajaasta ruokavaliosta.

Toinen neljännes maailman väestöstä syö liikaa niin sanottua roskaruokaa, jossa on paljon energiaa, mutta vain vähän muita ravintoaineita. Tämän neljänneksen terveyttä uhkaavat diabetes ja muut lihavuuden aiheuttamat krooniset sairaudet. Esimerkiksi Meksikossa 14 % väestöstä sairastaa diabetesta. Intiassa sama luku yli 15–vuotiaiden kaupunkilaisten keskuudessa on 11 %. On arvioitu, että Yhdysvalloissa kolmannes vuonna 2000 syntyneistä lapsista sairastuu elämänsä aikana diabetekseen – tämä on surullinen näky, kun otetaan huomioon, että suuri osan ilmiöstä on täysin ehkäistävissä. Viime vuosina tutkimus tutkimuksen jälkeen on tullut samaan johtopäätökseen: tärkein yksittäinen tekijä ihmisen terveydelle on ruokavalio. Ruokavalio on jotain, jota voimme muokata.

Halpa ruoka on tärkeää kapitalismille, koska se mahdollistaa alhaisen palkkatason ja siten suuremmat voitot. Samalla työläisille jää enemmän rahaa muiden kulutushyödykkeiden ostamiseen. Muun muassa tästä syystä ruokajärjestelmä sidottiin kapitalismin historian alkuvaiheessa kolonialismiin, jossa useat pakko- tai puolipakkotyön muodot olivat yleisiä. Orjuuden loppua merkinneen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen perustui maan kotimaisesti tuotetun ruuan järjestelmä ensisijaisesti perhetilojen tuotantoon. Toisen maailmansodan jälkeen, kun maatalous koneistui ja kemikalisoitui, tuli suurista tiloista perhetiloja kannattavampia. 1970–luvun alussa Yhdysvaltojen maatalousministeri Earl Butz sai kongressissa läpi tukipakettiohjelman, jolla tuottajia palkittiin runsaista sadoista. Mitä laajempi tila ja suurempi sato, sitä korkeampi oli tuen määrä. Lähes kaikki tuki ohjattiin suurille maatiloille ja muutamalle peruslajille: ensin tupakalle, puuvillalle, myöhemmin maissille, vehnälle, ja lopulta soijalle. Suuret tilat, jotka hyötyivät eniten koneistamisesta ja kemikalisaatiosta, alistuivat yhä enemmän jättiläismäisten yhtiöiden vallan alle. Yhtiöt, jotka lopulta ostivat tehdastilojen tuotannon hedelmät, myös sijoittuvat niiden alkupääomaan.

Maatalouden tuotantorakenne on pysynyt pohjimmiltaan muuttumattomana tähän päivään. Pelkästään vuonna 2005 Yhdysvaltojen hallitus kulutti 20 miljardia dollaria maatalouden tukiin. Tästä 46 % meni maissin, 23 puuvillan, 10 vehnän ja 6 soijapapujen tuotantoon. Maatilojen suurin kymmenennes sai 72 % kaikista tuista. 60 % maatiloista ei saanut tukea lainkaan. Tyypillistä oli, että hedelmä- ja kasvislajien viljelykset jäivät ilman tukea. Suurin osa pienistä ja keskisuurista tiloista jäi myös ilman tukea. Lyhyesti: tukijärjestelmä suosii runsaita satoja, joita suuret, teollistuneet maatilat tuottavat.

Yhdysvalloissa on edelleen lukuisia perhetiloja. Kuitenkin perinteinen viljelystapa, johon kuuluivat vuoroviljely ja muut tuholaisten torjumisen keinot sekä omien eläinten lannan käyttö lannoitteena, on pitkälti tuhottu. Tämän päivän jättiläismäinen kapitalistinen maatila on riippuvainen halvasta öljystä ja valtionavustuksista. David Pimentel, Cornellin yliopiston ekologian professori ja maailmanlaajuisesti tunnustettu ruokajärjestelmien ja energian asiantuntija, on esittänyt maailman fossiilisten energiavarantojen loppuvan seitsemässä vuodessa, mikäli kaikki maailman maat omaksuisivat Yhdysvaltojen maataloustuotannon käytännöt. Ilmastonlämpeneminen ei ole ainoa seuraus, mikäli Yhdysvaltain mallin mukainen raakaöljypohjaisten kemikaalien käyttö lannoitteina ja tuholaismyrkkyinä leviää. Se myös tekee jo nyt myrkyllisestä ympäristöstämme entistäkin myrkyllisemmän.

Tässä lyhyessä esseessä otan suurimman osan esimerkeistäni Yhdysvalloista, sillä maailman hegemonisimpana kapitalistisena mahtina sillä on ollut eniten vaikutusta globaalin ruokajärjestelmään. En kuitenkaan halua antaa vaikutelmaa yhdestä tiukasti yhtenäisestä kapitalististesta maailman ruoan järjestyksestä. Yhdysvalloissakaan kapitalismi ei ole imaissut koko ruokajärjestelmää täysin sisuksiinsa. Ja vaikka maailmassa on enää muutama paikka, joihin kapitalismi ei ole levinnyt, vaihtelee kapitalistisen hegemonian aste huomattavasti alueesta riippuen . Siitäkin huolimatta kapitalismi on ollut tähän päivään mennessä vahvin yksittäinen voima muokkaamassa globaalia ruokajärjestelmää ja paljon sen muokkaavasta voimasta on suunnattu Yhdysvalloista ulospäin.

Lihavuuden liikevoitto

On skandaali, että monet taloustieteen professorit yhä opettavat akateemisessa maailmassa kuluttajan suvereniteetin opinkappaletta, vaikka on käynyt selväksi, että suuryritykset ovat paljon kuluttajia mahtavampi voima. Coca-Cola, yksi maailman suurimmista ja tuottoisimmista yrityksistä, on yleismaailmallisimmin tunnistettu tuotemerkki. Ruokapolitiikkaan erikoistuneen taloustieteilijän Raj Patelin mukaan kokiksen voittokulku oli ystävien ansiota.

“… ensimmäisenä Yhdysvaltain janoa Coca-Colaan laulettiin kuorossa toisen maailmansodan näyttämöllä. Juomaa ei lahjoitettu konfliktin aikana, mutta kenraali Marshall näki paljon vaivaa varmistaakseen sen vapaan ostettavuuden mihin ikinä Yhdysvaltain joukot sijoitettiinkaan. Toisin kuin Pepsi, Coca-Cola Company oli vapautettu sokerin säännöstelyn piiristä, jotta se voisi tuottaa juoman, joka tulisi merkitsemään Yhdysvaltain sotilaille varsinaista kansallista elämännestettä.”

Ravintofysiologi Marion Nestlen mukaan amerikkalaiset kuluttavat keskimäärin 31 teelusikallista lisättyä sokeria päivittäin. 40 % tästä sokerista saadaan virvoitusjuomista. Amerikkalaiset teinipojat juovat keskimäärin 800 kolmen ja puolen desilitran limonaditölkkiä vuodessa. Limonadiautomaatin tölkkikoko on kasvanut ensin kahdeksasta unssista (noin 2,5 dl) kahteentoista (noin 3,5 dl) ja sittemmin kahteenkymmeneen (lähes 6 dl). Vajaan kuuden desin limonaditölkissä on keskimäärin 15 teelusikallista sokeria. Ei ihme, että Yhdysvaltain ylipainoisten lasten määrä on kolminkertaistunut sitten vuoden 1980. Rasva ja sokeri muodostavat 50 % keskivertoamerikkalaisen päivittäisestä energiansaannista. Ei siis ole ihme, että kaksi kolmasosaa amerikkalaisista on ylipainoisia. Lisäksi vakavasti lihavien, yli 45 kg ylipainoisten, määrä kasvaa nopeimmin. Liikalihavuus on riskitekijä monissa kroonisissa sairauksissa, mutta merkittävin yhteys sillä on diabetekseen. Seitsemän vuoden aikana vuodesta 1997 vuoteen 2004 tyypin 2 diabetes on yleistynyt 40 % Yhdysvalloissa. Maailman diabetestapaukset ovat vuoden 1985 jälkeen kuusinkertaistuneet samaan tahtiin korkeafruktoosisen maissisiirapin (high fructose corn syrup – HFCS) kulutuksen kanssa.

Liikevoittojen kannalta ihanteellinen ruoka-aine on jotain halpaa, jota kuluttajat himoitsevat. Makea on halutuin maku. Niinkin haluttu, että moni, ellei suurin osa ihmisistä, jää helposti kiinni “liialliseen makeanhimoon”. Makeanhimo on levinnyt laajasti ja viimeaikaiset tutkimukset esittävät sen olevan mahdollisesti riippuvuutta aiheuttavaa. Kuin sattumalta, on moni ruokateollisuuden laajasti käyttämistä sokereista eräitä edullisimmista prosessoidun ruoan raaka-aineista. Korkeafruktoosisen maissisiirapin (HFCS) edullisuus tekee virvoitusjuomista, jotka tyypillisesti koostuvat keinotekoisista maku- ja väriaineista, vedestä ja maissisiirapista, kapitalistisen ruokateollisuuden tuottoisimpia kulutushyödykkeitä. Yleinen tapa luokitella ruokia on kaloritiheyden vertaaminen ravintoainetiheyteen. Jotkin ruoat voivat olla samanaikaisesti kumpaakin, mutta roskaruoaksi kutsutut ovat yleisesti ottaen hyvin kaloripitoisia suhteessa ravintoarvoonsa. Monet virvoitusjuomat sisältävät paljon energiaa, mutta eivät mitään muita ravinteita.

Sokerin aiheuttamaa riippuvuutta on verrattu tupakkariipuvuuteen. Latinalaisessa Amerikka, entisen Neuvostoliiton alueella, Kiinassa ja Intiassa tupakointi on nykyään yleistä jopa 13-vuotiaiden lasten keskuudessa. Tämä on Philip Morrisin kaltaisten suuryritysten markkinointivoiman ansiota. On arvioitu yli miljardin kuolevan tupakoinnin vuoksi 2000-luvulla. Mutta niin kutsuttu lihavuuspandemia säännöllisine sokeriannoksineen saattaa vielä vahingoittaa useampien ihmisten elämää kuin tupakointi, joka leviää kiivaasti kehittyvien ja post-kommunististen yhteiskuntien nuorison keskuudessa. Tupakka tappaa usein vasta 60 ikävuoden jälkeen mutta sokeri hyökkää nuorten hampaiden kimppuun ja on monissa tapauksissa keskeisin syy lihavuudelle ja siihen liittyville kroonisille sairauksille.

Eräs maailman viidestä rikkaimmasta miehestä, Warren Buffet, sanoi kerran: ”Kerron teille, miksi pidän tupakka-alasta. Se maksaa pennin tehdä. Myy se dollarilla. Se on koukuttavaa. Ja mikä fantastinen merkkiuskollisuus.” Samaa voisi sanoa sokerista. Se on erittäin halpaa ja siihen kehittyy himo. Pepsin ja Coca-Colan tapauksissa läsnä on myös merkkiuskollisuus, tuo mahtavien liikevoittojen varma resepti. Liikevoittoa kasvattaa raaka-aineiden pieni osuus tuotteen lopullisesta hinnasta. Sama mikä pätee virvoitusjuomiin, koskee myös esimerkiksi aamiaismuroja: yhden kolmen ja puolen dollarin pakkauksen vilja saattaa maksaa ainoastaan 25 senttiä. Loput 3,5 dollarin hinnasta kertoo kuljetuskuluista, prosessoinnista, pakkauksesta, vähittäismyynnin kuluista ja erittäin suloisesta liikevoitosta.

Roskaruoalle niin keskeiset sokeri, rasva ja suola eivät ole ainastaan ihmisten himoitsemia, vaan lisäksi ne ovat halvimpia aineosia. Näin edullisten ainesten käytössä syntyy houkutus kasvattaa annoskokoja, sillä kasvava kuluttajahinta on lähes puhdasta voittoa. McDonalds näytti tietä, jota koko ruokateollisuus on seurannut. Monet tutkimukset osoittavat ihmisten syövän enemmän annosten kasvaessa. Koska ruoka itsessään muodostaa vain pienen osuuden ruokatuotteen, kuten ranskalaisten tai limonadin, hinnasta, on suuri osa kuluttajalle osoitetusta hinnankorotuksesta silkkaa hyötyä pikaruokaketjulle. Ero viljelijän saaman summan ja lopullisen tuotteen myyntihinnan välillä ovat ajoittain hävyttömän suuria. Maanviljelijä saa kaksi senttiä perunasta, joka myydään ranskalaisannoksena puolellatoista dollarilla. Ei siis ole ihme, että monet hampurilaisketjut ovat huomanneet yhä suurempien ranskalaisannoksien myymisen kannattavan.

Vaikka pikaruokaketjut ovat vastanneet viimeaikaisiin arvosteluihin muutamin kosmeettisin muutoksin, suurten roskaruoka-annosten halpamyynti jatkuu kuten ennenkin. Kesällä 2008 Pizza Hut alkoi aggressiivisesti markkinoida uutta lähes puolikiloista P’zonea, dippikastikkeella varustettua pizzaa, joka sisältää 1560 kilokaloria. Päivittäinen ravinnontarve on keskimäärin 2100 kilokaloria. Suolan sisältämää haitallista natriumia annoksessa on kaksi kertaa suosituksia enemmän. Suolan kulutus onkin kasvanut Yhdysvalloissa 20 % vuodesta 1992 vuoteen 2002. Suola itsessään ei lihota, mutta se lisää janoa, joka Yhdysvalloissa usein sammutetaan kaloripitoisilla virvoitusjuomilla tai oluella. Lisäksi suola nostaa verenpainetta, mikä on merkittävä sydänsairauksien ja –kohtausten riskitekijä. On arvioitu, että Yhdysvalloissa voitaisiin ehkäistä 150 000 kuolemaa vuodessa, jos suolankulus vähenisi puoleen nykyisestä.

Tyydyttyneitä rasvahappoja sisältävien liha- ja maitotuotteiden kulutuksen kasvu sekä kasvisrasvojen muokkaus transrasvoiksi on lisännyt ylipainoa ja muita terveysogelmia. Amerikkalaisen ruokavalion keskimääräinen rasvan osuus on kasvanut vuodesta 1977 vuoteen 2005 mennessä 19 prosentista 40:en. Rasvassa ja suolassa liotetut ranskalaiset perunat muodostavat neljänneksen kaikista Yhdysvalloissa syödyistä kasviksista. Yksittäisen henkilön juustonkulutus on kolminkertaistunut sitten vuoden 1970.

Tämä ruokavalion lihaistaminen ja roskaistaminen on nyt leviämässä muuhun maailmaan äärimmäisine, ihmisten ja ympäristön terveyttä koskevine pitkän aikavälin seurauksineen.Tartuntataudit kuormittavat maailman köyhiä maita vakavasti jo nyt. Näiden maiden asukkaiden on lisäksi kilpailtava ruokavalionsa rapautumisen ja lisääntyneen tupakoinnin kanssa. Molemmat ilmiöt ovat kiihdyttäneet sairastuneisuutta diabeteksen, sydänsairauksiin, syöpään ja muihin kroonisiin sairauksiin.

Ruokateollisuus vaikuttaa voimakkaasti Yhdistyneiden kansakuntien komissioon, Codex Alimentariukseen, joka sääätä kansainvälisiä ravintoa koskevia ohjesääntöjä. Teollisuuden vaikutusvoima nousi esiin vuonna 2006, jolloin komissio esitti vauvanruokien sokeripitoisuuden laskemista 30 prosentista 10 prosenttiin. Euroopan ja Amerikan sokeriteollisuus tyrmäsivät esityksen yhteisvoimin. Samoin kävi, kun Maailman terveysjärjestö WHO sekä elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO esittelivät suosittivat vuoden 2003 raportissaan Diet, Nutrition and the Prevention of Chronic Diseases laajan ravitsemusterapeuttien tukeman ohjenuoran, jonka mukaan lisätyn sokerin ei tulisi ylittää kymmentä prosenttiä päivän kokonaisravinnonsaannista. Tämä oli liikaa Yhdysvaltain sokeriteollisuudelle, joka uhkasi painostaa Yhdysvaltain kongressia lakkauttamaan vuosittaisen 400 000 dollarin tuen, elleivät WHO ja FAO poistaisi loukkaavaa säädöstäsuositustaraportistaan. Näiden olosuhteiden vallitessa – kuten odottaa saattoi – YK perääntyi häpeällisesti.

Nestleä boikotoivan Baby Milk Action Groupin poliittinen johtaja Patti Randall kertoo ”pullolla ruokittavan vauvan kuluttavan kahdeksan ensimmäisen elinkuukautensa aikana 30 000 kilokaloria rintaruokittua lasta enemmän. Sama energiamäärä on 120 keskikokoisessa suklaapatukassa. Monissa tutkimuksissa on osoitettu pulloruokinnan ja myöhemmän lihavuuden välinen yhteys”, joka selittyy makutottumusten varhaisella kehityksellä.Pullonruokinnan haittavaikutuksista kertovista tutkimuksista huolimatta äidinmaidonkorviketta markkinoidaan aggressiivisesti ympäri maailmaa.

Yhdysvaltalaiset soijanlobbaajat ovat taivutelleet hallituksen ostamaan soijakorvikkeensa ja jakelemaan sitä toimeentulotuella eläville äideille. Tämän he tekevät huolimatta siitä, että soijasta valmistetusta äidinmaidonkorvikkeesta lapsi saa estrogeenia suhteessa yhtä paljon kuin aikuinen nainen viiden ehkäisypillerin päivittäisestä annoksesta.

Samanaikaisesti Yhdysvaltain sokeriteollisuus pystyy korkeiden maahantuonnin tullimaksujensa ansiosta veloittamaan kuluttajilta jopa kolme kertaa kansainvälisia hintoja korkeamman hinnan. Tullipolitiikan avulla saavutettu voitto on verrattavissa 1-3 miljardin dollarin vuosittaiseen valtionapuun. Yhdysvaltalaisten kuluttajien maksama ”apupaketti” annetaan suurille merkittävää voittoa tekeville yrityksille, joiden sato on kaloripitoista ja ravinnotonta. Puhdistetulla sokerilla harvoin on muuta ravintoarvoa kuin energia. Tuotteita markkinoidaan rajusti, vaikka niiden ylenpalttinen kulutus vaarantaa koko maailman terveyden.

”Merkkiuskollisuutta kehdosta hautaan” on tämänhetkisten markkinointistrategioiden tavoite, joka näyttää myös toteutuvan. Taaperot toivovat merkkiruokia jo varhaisessa vaiheessa. 60 % yhdysvaltalaisista lapsista katsoo televisiota alle kahden vuoden ikäisinä. (Heistä yli 26 %:lla on oma televisio!) Schorin mukaan lapset vaativat yli 3000:tta tuotetta vuodessa. Uusiin ihmisiin sokerin-, rasvan- ja suolanhimon ensimmäisinä istuttavat yritykset tulevat olemaan suuria voittajia, sillä lasten tuhlailun ykköskohde ovat karkit, muut naposteltavat ja virvokkeet. Yhdysvaltalaiset lapset saavat neljänneksen kokonaisravinnostaan pikkusuolaisista ja puolet ruokaan lisätyistä sokereista ja rasvoista. Lasten ja teini-ikäisten diabeteksen sairastavuus on vähintäänkin hälyttävää: sen lisäksi, että kolmannes vuonna 2000 syntyneistä tulee todennäköisesti sairastumaan diabetekseen, 6 % kärsii rasvamaksasta ja neljänneksellä on kohonneen verenpaineen kaltaisia sydäntaudin riskitekijöitä.

Yksityinen sektori on kehittänyt lukemattomia koulujen heikkoa taloudellista asemaa hyväksikäyttäviä markkinointistrategioita saadakseen otteen nykynuorison alttiista mielistä. McDonalds ja muut pikaruokaketjut hyödyntävät kiinalaisten lasten tekemiä lelusarjoja houkutellaakseen kokoelmiinsa täydennystä haluavat yhdysvaltalaiset lapset vakioasiakkaikseen. Maailman toisella puolella asuvien lasten nälkä ja riisto ravitsee ”myrkkyruuan ympäristöä”, jota lapsille tarjotaan maailman toisella puolen – sillä puolen, jolla virvoitusjuomayhtiöt hankkivat kouluilta vaatimatonta rahalahjoitusta vastaan erityisiä ”valutusoikeuksia”: roskaruoat löytävät tiensä ruokaloihin ja jotkin koulut jopa ottavat vastaan ilmaisia televisioita korvaukseksi opiskelijoiden päivittäisestä katselurupeamasta. Kymmenen minuuttia uutisia, kaksi minuuttia mainoksia paikallisella mainoskanavalla. Huomattava osa mainonnasta edustaa roskaruokaa. Niin kauan kun tämä jatkuu, voimme odottaa tulevaisuudelta yhä kasvavia terveydenhuoltomenoja – huolimatta siitä kuinka monia lupauksia olemme kuulleet terveydenhoitokulujen runsaan kasvun alasajosta.

Kapitalismin nälkä

Aivan kuin tunnusmerkkinä toimimattomuudestaan sama kapitalistinen ruokajärjestelmä, joka tuottaa liikalihavuutta, aiheuttaa myös nälänhätää. Välittömän kärsimyksen mitalla arvioituna tämä nälänhätä on huomattavasti liikalihavuutta vakavampaa. Yksi YK:n ”milleniumin kehitystavoitteista” on nälän supistaminen aiemmasta 800 miljoonasta (vuonna 2000) 400 miljoonaan vuoden 2015 loppuun mennessä. Siitä huolimatta maailman nälkää näkevien määrä on tavoitteen julistamisen jälkeen kasvanut yli miljardiin.

Miksi käsite “liikalihavuuden epidemia” on levinnyt yleisesti ja “nääntymyksen epidemia” ei? Yksi syy on on se, etteivät kapitalistit mieluusti kiinnittäisi huomiota nälänhätään, jonka laajalle levinnyt olemassaolo on niin vihlovassa ristiriidassa ”leivän jokaiseen pöytään” lupaavan kapitalistisen mahtailun kanssa. Toinen syy on niin ilmiselvästi, (luonnonkatastrofien vaikutusta lukuunottamatta) inhimillisesti suunniteltujen käytäntöjen aiheuttaman ilmiön lääketieteellistämisen sopimattomuus. Kolmas syy on kapitalistisen järjenkäytön sanelema voittojen maksimointi. Talouden nääntymisvyöhyke ei ole paikka, jossa tehdään liikevoittoja. Neljäs syy on se, että jako-oikeudellisesta tai eettisestä näkökulmasta katsottuna nälänhädän joukkomurha on täysin torjuttavissa ja täysin epäoikeutettu.

Kapitalistisen järjestelmän puolustajat saattaisivat huomauttaa nälänhädän olleen aina ongelma, joten meidän tulisi hyväksyä se aivan kuten hyväksymme painovoiman lain. Meillä on kuitenkin tietoa ja tekniset keinot hyvän ruokavalion järjestämiseksi kaikille. Siinä epäonnistuminen juontaa juurensa perustavanlaatuisesti epäoikeudenmukaisista jakamisen käytännöistä. Hyviä aikomuksia syntyy ruohonjuuritasolla jatkuvasti, mutta useimmiten huomiota ei suunnata nälänhädän pohjimmaisen syyn, kapitalististen käytäntöjen, muokkaamiseen. Nälkä on pohjimmiltaan yksi kapitalismin, kolonialismin, imperialismin, rasismin ja patriarkarkaatin synnyttämään köyhyyteen liittyvistä ongelmista.

Maatalous on edelleen pääelinkeino 2,5 miljardille ihmiselle, joista 96 % elää kehitysmaissa. 1970–luvun loppupuolella Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kehittivät yhä päällekäyvempiä rakenteellisen sopeuttamisen menettelytapoja (SAPS). Näillä kehittyville maille asetettiin lisälainan saamisen ehdot, tai, tarkemmin sanottuna, niille annettiin jo olemassa olevien lainojen maksuaikataulu reaktiona kapitalistien tuottamaan velkakriisiin. Monien maiden oli pakko kehittää vientiin suunniteltuja tuottoisia viljelyslajeja maksaakseen velkansa. Lukuisten trooppisen alueen maiden laajentaessaan vientilajiensa (kuten teen, kahvin, tupakan, sokerin, kukkien, maapähkinöiden, puuvillan ja kookoksen) tuotantoa samanaikaisesti, ylitarjonta pudotti tuotteiden hinnat markkinoilla. Seuraukset olivat tuhoisat, sillä maatalous on on yli 80 kehitysmaan voimakkain tuotantoala. Peter Robbinsin mukaan ”trooppisen alueen kulutushyödykkeiden hintojen romahdus on suurin este tiellämme nostaa valtavia ihmismassoja köyhyydestä. Selittämättömistä syistä tapaus ei kuitenkaan ole saanut valtamediassa minkäänlaista huomiota osakseen.” Esimerkiksi kahvin hinta vuonna 2002 oli vain 14 % vuoden 1980 jo silloin alhaisesta hinnasta. Kaakaon hinta oli pudonnu 19 %:in ja puuvillan 21 %:in. Voidaanko edes pitää yllättävänä, että porvarillinen media laiminlöi ilmiöstä uutisoimisen?

Vielä pahempaa on se, että toisin kuin voisi luulla, kahvinviljelijät eivät välttämättä tule paremmin toimeen kahvin hinnan noustessa. Nestlé ja Kraft ovat kaksi siitä pienestä joukosta yrityksiä, joka kontrolloi 78 % kahvin maailmanlaajuisesta liikevaihdosta. Ne yksin omistavat 49 % kahvin teollisen jauhamisen liiketoiminnasta. Historia näyttää, että kahvin hinnan kohotessa suuryritykset käärivät kasvaneet voitot taskuihinsa varsinaisten tuottajien sinnitellessä samalla tai vain hieman kohonneella palkkiolla. Myös kahvin hinnan pudotessa näkyy muutos vain harvoin kuluttajan ostamassa tuotteessa. Suuryritys kahmaisee erotuksen.

Kehittyvien maiden on mahdotonta kilpailla Yhdysvalloissa tai Euroopassa kasvatettavien viljelyslajien kanssa, koska maatalous on siellä valtion avokätisesti tukemaa. Kanadan, Meksikon ja Yhdysvaltojen muodostama Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus NAFTA on vaikuttanut Meksikoon samalla tavoin kuin IMF:n rakenteellisen sopeuttamisen menettelyt ja ’vihreä vallankumous’ muihin kehitysmaihin. Sopimuksen ensimmäisten kymmenen vuoden aikana 1,7 miljoonaa meksikolaista siirrettiin pois maatalouden parista johtuen suurelta osin valtion tukemien yhdysvaltalaisten ruoka-aineiden, kuten maissin, virrasta. Koska yhdysvaltalaiset maissintuottajat saavat huomattavan osan toimeentulostaan avustuksina, he voivat myydä maissinsa kansainvälisillä markkinoilla jopa tuotantokustannuksiaan halvemmalla ja silti tehdä voittoa. Vuonna 2002 yhdysvaltalaisen maissin tuottaminen maksoi 2,66 dollaria tähkältä, mutta se myytiin kansainvälisillä markkinoilla 1,74 dollarin hintaan. Monet polkuhintaisen yhdysvaltalaisen maissin syrjäyttämistä meksikolaisista ylitti rajan ja saapui Yhdysvaltoihin. Ennen NAFTA-sopimusta 7 % Yhdysvaltojen 900 000 siirtolaismaatyöläisestä eli maassa pimeästi. Kymmenen vuotta myöhemmin pimeää työtä teki 50 % kahdesta miljoonasta maatalouden siirtolaisesta.

Perhetilat eivät kamppaile eloonjäännistään ainoastaan kehitysmaissa. Vuoden 1990 loppuun mennessä Yhdysvaltain perhemaatiloista 20 %:n tulot jäivät alle virallisen köyhyysrajan. Jopa 20 000 perhetilaa suljetaan vuosittain. Suuri osa tilallisista perheistä ei enää viljele maata. Tämä kehityskulku on pitkälti vaikuttanut kuvaan keskivertaisesta iowalaisesta maanviljelijästä: hän lähestyy kuuttakymmentä ja hänen todennäköisin kuolinsyynsä on itsemurha. Yhdysvaltalaisten maanviljelijöiden keskuudessa itsemurha on kolme kertaa yleisempää kuin muun väestön.

Lasten kasvava nälänhätä ja nääntyminen enteilevät huonoa tulevaisuutta. Yli 18 % nälkää näkevistä on alle 5-vuotiaita lapsia. Moni heistä ei elä viisivuotiaaksi. Selviytyvistä 31 % kasvaa ruumiillisessa ja/tai mentaalisessa kituliaisuuden tilassa. Tämänhetkinen kehityssuunta osoittaa, että pian miljardi ihmistä maailmassa kärsii aliravitsemuksen aiheuttamasta vajaasta psyykkisestä kehityksestä. FAO:n mukaan aliravitsemus on osallinen yli 50 %:ssa alle 5-vuotiaiden 12 miljoonasta vuosittaisesta kuolemasta. Kehitysmaissa 25 prosentilla miehistä ja 45 prosentilla naisista on anemia. Se on huomattavasti vaarallisempaa naisille, joista arviolta 300 kuolee synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin päivittäin. On selvää, että naisten asemaa huonontavat sukupuolistuneet käytännöt ovat osasyy köyhyyden jatkumiseen. Maailmanlaajuisen köyhyyden tutkimuksen tulisi tehdä sukupuolikysymys huomattavasti näkyvämmäksi.

YK arvioi 1,2 miljardin ihmisen elävän alle dollarilla päivässä. Alle kahdella dollarilla elää 2,8 miljardia, 40 % maailman väestöstä. Monien elämä on uhattuna ruoan hintojen noustessa jyrkästi alkuvuoden 2008 kaltaisin tavoin. Moni kulutti jo silloin 90 %, tai enemmän, tuloistaan ruokaan. Syvenevä maailmanlaajuinen lama on sittemmin vähentänyt kaikkien kulutushyödykkeiden, myös ruoan, hintoja. Siitä huolimatta ruoan hinta on noussut 28 % sitten vuoden 2006. Huolimatta hintojen useista lyhytaikaisista heilahteluista, ruoan hinta nousee jatkuvasti ja tulee nousemaankin, ellei muutamia radikaaleja muutoksia tehdä. Syitä ruoan hinnan jatkuvalle nousulle on useita.

Hedelmällistä, ruokakasvien viljelemiseen soveltuvaa maata käytetään ei-ruokakasvien kuten tupakan, maatalouspolttoaineiden, huumeiden sekä selluloosan ja paperin valmistukseen käytettävän metsän viljelyyn.

Hedelmällinen maa on jäänyt esikaupunkialueiden, golf-kenttien, teiden, pysäköintialueiden ja mega-ostoskeskusten peittoon.

Maata kulutetaan teollisin viljelysmenetelmin.

Ilmaston lämpeneminen tulee iskemään loven viljasadon kokoon kuumuutensa ja muiden äärimmäisten sääilmiöiden voimin.

Lihapohjaisen ruokavalion maailmanlaajuinen leviäminen ohjaa ruokaviljan eläinten ruoaksi.

Nähdessään kaikki nämä maailman ruokavarantoihin kohdistuvat paineet, keinottelijat nostavat perusviljan hinnan tulevaisuuden markkinoilla.

Kaikki tämä yhteenlaskettuna merkitsee kohoavia ruoan hintoja ja edelleen kasvavaa nälänhätää lähes puolelle maapallon väestöstä. On epätodennäköistä, että ruoan tuottavat köyhät maanviljelijät hyötyisivät paljoakaan ruoan hinnan kohoamisesta, sillä kansainvälistä kauppaa ja käsittelyä hallitsevat ylikansalliset suuryritykset vievät heiltä kaiken.

Kapitalistisen järjenkäytön järjettömyys

Mikä olisi tyhmänrohkeampi teko kuin kaiken inhimillisen kukoistuksen perustan, ruoan, sijoittaminen suuryritysten käsiin? Yritysten, joiden ainoana päämääränä on kasata suurempia ja suurempia voittoja osakkeenomistajilleen? Voimassolevan yhtiölainsäädännön mukaisesti pääomayksikköjen on jatkuvasti maksimoitava liikevoittonsa huolimatta sen sosiaalisesta tai ympäristölle aiheutuvasta hinnasta. Kapitalistisen talousjärjestelmän järjettömyys paljastuu selkeästi, ellei ymmärryksemme ole markkinafundamentalismin sokaisema. Kapitalistisen järjestelmän kaksi perustavaa instituutiota ovat yritykset ja markkinat. Ilman perustavanlaatuisia muutoksia kumpikaan näistä ei kykene vastaamaan vastassamme oleviin, ja tulevaisuudessa lisääntyviin, kasautuviin kriiseihin. Muutamia näistä kriiseistä ovat ympäristö- ja energiakriisi yhdistettynä taloudelliseen kriisiin. Valtavat yritykset, joiden päätökset koskettavat jokaista maailmassa, ovat pohjimmiltaan vastausvelvollisia vain pienelle osakkeenomistajien ryhmälle. Heillekin yritykset vastaavat ainoastaan kapean voittojen maksimoinnin mitan perusteella. Markkinat, joiden teoreettinen tehtävä on tyydyttää sosiaaliset tarpeet, käsittelevät suunnattomia ja jatkuvasti kasvavia sosiaalisia kuluja ulkoistettuina tekijöinä. Ha haluavat jättää ne huomiotta ja yksinkertaisesti siirtää niiden pohtimisen veronmaksajille tai tuleville sukupolville.

Intiassa Coca-Colaa pullottavat yritykset kuluttavat loppuun pohjavesivarantoja, joita maanviljelijät kipeästi tarvitsevat voidakseen kastella viljelyksiään. Banaaniyritykset altistavat työntekijänsä tietoisesti hyvin myrkyllisille tuholaistorjunta-aineille arvioiden, ettei niiden tarvitsisi maksaa sairauskuluja. Koska köyhiä työtä kaipaavia on runsaasti, voidaan kuolleet tai sairastuneet työntekijät helposti korvata. Liha-alan yritykset saalistavat paperittomia työläisiä heidän haavoittuvuutensa vuoksi ja maksavat matalia palkkoja samalla kun nopeuttavat linjastoja. Työtapaturmista tulee rutiinia. Sokeriyhtiöt vastustavat säädöstä, jolla vauvanruokien suurin mahdollinen sokerimäärä laskettaisiin 10 %:in tuotteesta. Jättiläismäiset teuraseläinten kasvattamot saastuttavat ympäröivää maata, ilmaa ja vettä vastenmielisellä hajulla ja myrkyllisillä aineilla. Valtion tukemat ja siksi tuottoisat etanolinvalmistajat ostavat suuren osan (tämänhetkisten arvioiden mukaan tulevaisuudessa jopa puolet) amerikkalaisesta maissintuotannosta ja nostavat ruoan hintaa maailman köyhien nääntyessä nälkään. Norsunluurannikon kaakaonviljelijät saavat sadostaan niin vähän, että heidän on täytynyt turvautua lapsityövoimaan selviytyäkseen.

Kaikki edellämainituista esimerkeistä tulevat tämänhetkisestä olemassaolevasta kapitalistisesta ruokajärjestelmästä. On korostettava niiden olevan täysin järjellisiä käytäntöjä voittoa maksivoivan kapitalismin näkökulmasta. Tämä ainoastaan vahvistaa kapitalistisen järjenkäytön järjettömyyden ja kiireellisen tarpeen saada aikaan perustavanlaatuisia muutoksia paikalliselta tasolta lähtevän demokraattisen pitkäaikaissuunnittelun avulla. Juuri se, että kapitalistinen ruokajärjestelmä levittää sekä nälänhätää että liikalihavuutta tuhotessaan samanaikaisesti maan kyvyn elättää meitä, on syy taistella sen korvaamiseksi ravintoketjun jokaisella tasolla. Se on korvattava järjestelmällä, joka on demokraattisin keinoin suunniteltu kohtaamaan inhimillisen ravinnontarpeen ja jokaisen ihmisen pääsyn sen ääreen. Samanaikaisesti järjestelmän on jätettävä ympäristö, niin pitkälti kuin jo tehtyjen tuhojen jälkeen mahdollista, tervehtyneeseen tilaan tulevia sukupolvia varten.

Robert Albritton

käännös Lotta Tenhunen