Ylioppilasteatterin tämän syksyn perinteinen uusien jäsenten proggis on hajoitettu tällä kertaa neljään osaan. Tai tarkemmin sanottuna neljään ”Viihdepaukkuun”. Näistä ensimmäinen oli Lasse Poserin YTTT-kabaree eli sikermä dokumenttiteatteria, monologeja, stand-up komediaa, fyysistä teatteria, drag-numeroita, videotaidetta ja vierailevia musiikkiesityksiä.

Täytyy myöntää että odotukseni olivat varsin korkealla, kun perjantaina 21. lokakuuta kirmasin YT:n tiloihin kämppikseni ja hintalaatusuhteeltaan erinomaisen punkkupulloni kanssa.

Ja Halleluja: en joutunut pettymään! YTTT-kabaree oli viihdyttävä ja koskettava ja ajatuksia herättävä. Ylioppilasteatterin nuoret ja raikkaat uudet jäsenet esittivät rohkeita soolonumeroita, joissa tekijöiden omat kokemukset yhdistyivät laajempiin ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin, ja illan lopuksi esiintyivät mm. ihana Aino Venna ja hämmentävä ”Tom Waits -elefantti”. Oli myös tervetullutta vaihtelua saada istua pöydän ääressä seuraamassa teatteriesitystä ja siemailla haluamaansa virvoiketta.

Tunnelma oli kuitenkin varsin erilainen kuin olin odottanut. Karnevalistisen ja kaaottisen sijaan, kuvailisin sitä ehkä pikemminkin…hartaaksi. Olin ottanut kameran mukaani, koska ajattelin esityksen muodon vuoksi, että kerrankin voisin räpsiä äänekkäällä laitteellani kuvia ilman että kukaan häiriintyy. Aika pian kuitenkin huomasin, että yleisö pysyi kunnioittavan hiljaisena suurimman osan ajasta ja päästelemäni ”klik” -äänet kaikuivat hiljaisessa salissa kuin laitosteatterissa konsanaan.

Riehakkaaseen tunnelmaan päästiin vasta juuri ennen musiikkiosuutta, kiitos yleisön osallistumaan pakottaneen ”heitä kulttuuripäättäjää kananmunalla”-numeron, joka pisti touhuun vauhtia. Olin odottanut että yleisöä oltaisiin kannustettu vastaavanlaiseen kaaottisuuteen ja sekoiluun pitkin iltaa. Vaikka vihaankin esiintyjien silmätikuksi joutumista tai lavalle revityksi tulemista, yhteinen osallistuminen on lähes aina mahtavaa ja vapauttavaakin.  Näin oli myös tällä kertaa.

Jälkikäteen jäin miettimään kokemaani tarkemmin, mikä on hieno juttu – näin ei suinkaan käy jokaisen taidepläjäyksen jälkeen.

Koska YTTT:n kabaree ei selvästikään missään vaiheessa edes yrittänyt olla perinteinen kabaree, vaan pyrki luomaan jotain uutta, voin kai hyvillä mielin sanoa, että se onnistui siinä. Yhtä (ehdottoman tärkeää) höyhenpuuhkaa lukuunottamatta kabareekliseetkin jäivät toteutumatta, mikä oli varsin virkistävää.

Mainitsemaani yleisön sovinnaista käytöstä voi ehkä selittää sillä, että meillä päin kabareekulttuuri on vielä varsin vieras juttu ja perinteinen ”hiljaa-katsomossa” -mentaliteetti  elää vahvana. Toisaalta nämä kabareenumerot olivat varsin puhepainotteisia ja keskittymistä vaativiakin – ei tullut semmoinen olo, että olisi halunnut ruveta ilkamoimaan. Eikä se välttämättä ole paha asia – kuka sitä on sanonut että kabaree ei voisi olla meditatiivinenkin kokemus.

Kaikkein eniten olen kuitenkin miettinyt keskustelua, jonka kävin Helsingin yössä kämppikseni  kanssa vaappuessamme kotia kohti. Hän nimittäin huomautti tunteneensa olonsa toisinaan vähän ulkopuoliseksi ja että iltaan oli sisältynyt paljon ilmeisiä sisäpiirin vitsejä. YT:läisten omaa kivaa.

Ensin kiistin!…mutta tarkemmin mietittyäni, en voinut kuin myöntää että tuossa väittämässä on pointtia. Ylioppilasteatterilaisena minua viihdyttivät suunnattomasti mm. Lasse Poser-imitaatio ja lakoninen näyttelijän narsismista kertova monologi, mutta voin kuvitella, että ulkopuoliselle teatteria ei-niin-kamalasti harrastavalle ihmiselle ne ovat olleet ehkä lähinnä turhauttavia. Ärsyttäviä. Mahdollisesti pitkästyttäviäkin.

Tämä pisti minut miettimään laajemminkin sitä, kenelle tämä kabaree oli tehty? Tai teatterimme tuotokset yleisemminkin… Kaikille ihmisille? Taiteesta ja poliittisesta aktivismista kiinnostuneille? Esiintyjien tutuille ja perheenjäsenille?…Ylioppilasteatterilaisille?

Sellainen mututuntuma minulla on, ettei kovin usein ainakaan kadunmiehelle.  Sille tavalliselle hemmolle tai gimmalle, jonka käsitys teatterista rajoittuu Shakespeareen, Catsiin ja sellaiseen hämmentävään kurkkulaululla ja intonarumorilla säestettyyn taidehiippailuun, jota välillä näytetään tv-uutisten lopun kulttuuriosiossa.

Itse asiassa uskallan väittää, että  minä kuuluin tämän kabareen ja monien muidenkin YT:n esitysten (ehkä tiedostamattomaan) kohderyhmään: kulttuuria ja teatteria harrastaviin koulutettuihin nuoriin aikuisiin. (Ja ylioppilasteatterilaisiin.)

Tämä on mielestäni monin tavoin ristiriidassa useimpien teatterimme esitysten taustalla vaikuttavan ajattelutavan kanssa. Ja ristiriidassa niiden puheiden kanssa, joita YT:llä usein kuulee. Niiden puheiden joissa ”pahat porvarit taas sortaa sitä sorrettua työväenluokkaa”. Vaikka Ylioppilasteatteri ei virallisesti kannata mitään puoluetta taikka ideologiaa, kukaan tuskin kyseenalaistaa sitä, etteikö Ylioppilasteatteri olisi vahvasti kallellaan vasemmalle päin – jo sen 85-vuotiaan historiakin puhuu sen puolesta.

Mutta harvemminpa näitä työläisiä  näkee yleisössämme. Tai siis riippuu toki siitä, kuka se semmoinen työläinen on. Olenko minä työläinen? Perhetaustani on erittäin työväenluokkainen, teen tällä hetkellä opiskelujen ohessa niin sanottuja paskaduuneja ja elän hyvin pienellä budjetilla. MUTTA, toisaalta minulla on korkeakoulututkinto ja en kyllä millään kehtaa väittää olevani oikeasti köyhä.  Aika etuoikeutetussa asemassa tässä kuitenkin ollaan – ja sama pätee (tietääkseni) suurimpaan osaan ylioppilasteatterilaisia. Ja sitten se tärkein: mikä minua yhdistää siihen pihtiputaalaiseen trukkikuskiin, joka äänestää persuja ja on perehtynyt BB-Amandan vaiheisiin? Samat tulot? Voiko meidät sillä perusteella niputtaa samaan kategoriaan?

Näistä asioista on vaikea puhua ilman että kuulostaa ylimieliseltä kusiaiselta. Ja vaikea on myös myöntää, että olen todennäköisesti paljon irtaantuneempi työväenluokkaisista juuristani kuin edes ymmärrän.

Kyllä, olen ilman muuta heikon ja köyhän puolella vahvoja ja rikkaita vastaan ja rakastan ajatusta siitä, että olen mukana toiminnassa, jolla voi potentiaalisesti muuttaa maailmaa: saada ihmiset näkemään yhteiskuntamme epäkohtia ja kyseenalaistamaan vallalla olevat käsitykset siitä miten asioiden pitäisi olla. Mutta kuinka usein tämä toteutuu käytännössä? Kuulevatko köyhät ja ne kuuluisat työläiset? Kuulevatko valtaapitävät? Haluavatko he kuulla? Onko teatteri edes se oikea keino saada heidät kuulemaan?

Kauheasti pahoja ja ahdistaviakin kysymyksiä. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää, etten ole varma siitä, onko teatteri tänä päivänä se kaikkein parhain tapa saada aikaan yhteiskunnalista muutosta tai edes keskustelua. Mutta en silti suostu uskomaan, että se olisi täysin irrelevantti ja ajastaan erkaantunut taidemuoto/media – jo Ylioppilasteatterin viime vuosien esityksetkin puhuvat tällaisia ajatuksia vastaan. Dokumenttiteatterin tekniikoita hyödyntänyt Valtuusto-trilogia (ja itse asiassa myös YTTT-kabaree) on tästä erinomainen esimerkki.

Teatterin keinoin ehkä tavoittaa vain pienen ryhmän kerrallaan, mutta tämän ryhmän jäsenet on mahdollista kohdata kasvotusten ja heitä voi vaikka tarttua kiinni olkapäästä ja ravistaa. Siksi toivoisinkin, että miettisimme jokaisen kohdalla, ketä kulloinkin yritetään ravistella ja miten ne ravistettavat saadaan kapuamaan Kolmen sepän aukiolta niitä kapeita portaita pitkin aina Ylioppilasteatterille asti.

Tai voi toki olla, että asiaa hieman pohdittuamme, emme haluakaa ravistella ketään vaan tehdä  taidetta vahvistaksemme omaa identiteettiämme ja esityksen ryhmätunnettamme ja se riittää.

Asiaa kannattaa kuitenkin pohtia enemmänkin, sillä pahoin pelkään, että avantgardistinen, kokeellinen ja vallankumouksellinen (esitys)taide aika harvoin tavoittaa niitä, joita se pyrkii vapauttamaan siitä kuuluisasta sorron yöstä, tai niitä, joiden lukkiutuneita moraali- ja yhteiskuntamalleja se haluaa järkyttää. Useimmiten nämä molemmat ihmisryhmät käyttävät kalliin vapaa-aikansa mieluummin kotona television ääressä, lätkämatsissa tai vaikka siellä pahamaineisessa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Pidän todella tärkeänä sitä, että Suomessa tehdään rohkeaa kokeellista teatteria, joka pyrkii uudistamaan näyttämötaidetta, ja uskon siihen, että Ylioppilasteatteri on mitä parhain paikka tällaisen teatterin tekemiseen. Samalla on kuitenkin vaikea olla huomioimatta sitä pientä ääntä, joka sitkeästi nalkuttaa pääkopassani: ”Nykyaikainen kokeileva taide on yksi elitismin muoto muiden joukossa! Pienen etuoikeutetun ryhmän puuhastelua. Samaan aikaan puhutaan sorrettujen kansannousun agitoimisesta radikaalin taiteen keinoin ja hymähdellään ylimielisesti niille tavallisille taunoille, jotka eivät ymmärrä postmodernia ’tekotaidetta’! Onko kuplassa kiva elää? Onko?”

HILJAA!!! SINÄ KYYNISYYDEN LÖYHKÄÄVÄ KITA!

Tekotaide on turha ja tyhjä käsite. Kutsuttakoon sitä mieluummin vaikka omaan näppäryyteensä  kaatuvaksi taiteeksi. Tai epäonnistumiseksi. Saa kai taiteilijakin epäonnistua välillä?

Itse asiassa mielestäni epäonnistuminen taiteessa tapahtuu lähinnä silloin kun taiteilijan tarkoittama viesti/ajatus/idea ei mene perille. Kaikki muut seikat ovat mielipidekysymyksiä. Kokeellisuuden ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa sitä, että vain pieni asiantuntijoiden ryhmä ymmärtää mistä on kyse. On mahdollista olla samaan aikaan kokeellinen ja viihdyttävä. Kokeellinen ja selkokielinen. Kokeellinen ja koskettava. Kokeellinen ja koko kansan presidentti.

Uskon siis vahvasti siihen, että  kokeilevalla ja vaihtoehtoisella taiteella voi saada aikaan yhteiskunnallisia muutoksia, tai ainakin avata yksilöiden silmät näkemään niitä vääryyksiä ja kyseenalaisia itsestäänselvyyksiä, joita tämä maailma on pullollaan. Ja totta kai on mahdollista saada sekä tavalliset jannut/proletariaatti/paskaduunarit että yläluokka/porvaristo/isot kihot kiinnostumaan muustakin kuin helposta viihteestä. Tämä kaikki on mahdollista, mutta myös aivan helvetin vaikeaa!

Varsinkin jos taiteilijat tekevät taidettaan muille kaltaisilleen. Sulkeutuvat omiin tiloihinsa tuijottelemaan omaa napaansa tai korkeintaan toistensa napoja. Kyllä sieltä varmasti kaikenlaista mielenkiintoista löytyy, mutta mikäli paikalle vahingossa eksyy vaikkapa teatterin siivooja, tämä todennäköisesti ensin nolostuu, sitten  hämmentyy näkemästään, pakenee pikaisesti paikalta ja pitää huolen siitä, ettei enää toiste vahingossakaan eksy tämän salaseuran illanistujaisiin. Jälkikäteen siivoojan mieleen voi myös nousta kysymys siitä, mihin hänen verorahojaan oikein käytetään.

Olenpa tainnut kärjistää tässä  kirjoitelmassani aika paljon. Tiedän että ajatukseni olisi voinut varmasti jollain muulla tavalla esittää selkeämmin, mutta siihen minun kirjalliset lahjani eivät taida valitettavasti riittää. Kriittisvivahteisen ininäni välistä haluaisin korostaa, että YTTT:n kabaree oli mielestäni todella hieno produktio ja haluan lisää! Minulla on sellainen jännä fiilis, että kehittämällä kyseistä konseptia eteenpäin tämän tapainen kabareeklubi voisi tavoittaa aivan uusiakin yleisöjä. Ihan oikeasti. (Jos sitä halutaan.)

Toivoisinkin, että YTTT:n kabaree ei olisi kuollut ja kuopattu tämän uusien YTläisten proggiksen myötä, vaan se jossain vaiheessa jatkaisi elämäänsä esim. kuukausittaisena tai neljännesvuosittaisena ilmiönä. Toivoisin, että se avaisi ovensa maailmalle ja tekisi yhteistyötä muiden harrastajateattereiden kanssa.

Eikä ainoastaan teattereiden. Miksei mukaan yritettäisi houkutella sirkus-, burleski- ja performanssitaiteilijoita, tanssi- ja improryhmiä, runopiirejä ja joikhaajia. Miksei mukaan pyydettäisi Aleksin romaniorkesteria ja Helsingin mustaa supermiestä? Pykäläläisiä! Mahdollisuudet ovat äärettömät.

Tärkeintä olisi kuitenkin kurkottaa ulospäin, tehdä yhteistyötä, kohdata uutta. Ja kehittää rakentavaa ja itsekriittistäkin keskustelua teatterimme sisällä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö kaikki YT:läiset tekisi teatteria sydämensä pohjasta ja etteivätkö (yleisesti ottaen) kaikki onnistuneet teatteriproduktiot olisi sydämen pohjasta tehtyjä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki sydämen pohjasta tehty teatteri olisi automaattisesti täysin onnistunutta. Ja sen vuoksi tarvitaan keskustelua, ehkä väittelyäkin. Pohdintaa siitä missä mentiin metsään, mentiinkö sinne tarkoituksella ja oliko metsässä itse asiassa kivempaa kuin kaidalla tiellä. Metsäretkistä täytyy voida puhua ja niillä mukana olleiden täytyy ehdottomasti kertoa muille mitä siellä opittiin.

Sillä halusi se sitä tai ei, Ylioppilasteatteri on tänä vuonna 85 vuotta täyttävä  julkisesti rahoitettu instituutio. Ja kaikilla instituutioilla on vaarana kalkkiutua ja muuttua tunkkaisiksi umpioiksi, joilla on omat tabunsa ja konsensusta vaalivat käyttäytymisnorminsa. Myös niillä ikinuorilla kapinallisilla.

Reeta Ruotsalainen