He kuljettavat junan vaunussa vainajaa. Tuppurainen on laittanut tupakaksi arkun päällä, sillä matka kirkkomaalle on pitkä. Edes kukat eivät näytä jaksavan tämän matkan kulkua, vaan huojuvat jo juurineen läpi kuolleen. Myös verhoissa on nähtävissä liikettä. Tarjoilija on ripustanut kiskoihin pyyhkeensä, koska enempää puhtaita verhoja ei ole. Ritva niistää niihin suruunsa. –Tämä on arkipäivää täällä, sanoo junansiivooja, afrikkalainen Alabama, ja korjaa junankäytävältä ylösnousseita lattialankkuja. Välistä näkyy viliseviä kiskoja, joku on tehnyt niihin sata kilometriä pitkän kokonaistaideteoksen.

Perillä Marbellassa vainaja haudataan hänelle sopivaan paikkaan, heti hautarivistöjen vieressä olevan puun takavarjoon. Täältäkin näkee hyvin merelle ja läheisten ravintoloiden äänet kantautuvat tänne hyvin. Ohitse ajaa vahtivankkuri, mies on siellä kivääreineen valmiina ampumaan jäniksiä mikäli niitä ilmaantuisi merestä. Paikallinen koira, Pietro, ei pidä tästä touhusta. Vaikka hän on saanut paikallisilta lahjaksi lomaosakkeita, niin hän haistaa tässä mätää. Mielenosoitukseksi Pietro päättää oksentaa bungalowien eteen. Otan kuvan Pietrosta. Se on tässä liitteenä alla. Illalla kiedon Pietron kaulaan vallankumoushuivin.

Pietro.

Muuten täällä meneekin hyvin. Isoisä on ollut haudassa viikon verran eikä ole ainakaan vielä palannut takaisin. Ja vaikka tulisikin, niin kyllä olisi tervetullut, sillä sen verran hyviä ilmoja on täällä pidellyt. Ajattelen usein, että tuolla merellä hän kalastaa yhdessä vaimonsa Belladonnan ja uskollisen Harri-ystävänsä kanssa. Heidän pääasiallinen pyyntikohteensa ovat syvänmeren ankeriaat. Sellaiset, jotka päästetään elävinä veneen pohjalle pyörimään. Ja kun niitä viedään kalakauppaan, pitää ajaa autolla kovaa, etteivät kalat kuole ja ala käydä, sillä mädistä kaloista ei kukaan maksa mitään. Kalanmäti onkin jo toinen asia. Kalanlypsäjien ammattitaidon asia.

Tässä vielä kuva isoisästä, ennen kuin hän meni hautaansa.

Täältä, tien päältä,

Juhani