Sodankyläläisen Väinö Ukkolan ja hänen perheensä koti jäi Porttipahdan tekoaltaan alle ja Ukkola itse aikakirjoihin henkilönä, joka ei suostunut myymään tilaansa, ei muuttamaan sieltä pois, ei hyväksymään pakkolunastuksen laillisuutta eikä vastaanottamaan tarjottua korvaussummaa. Tapahtumat kävivät suunnilleen näin (Lapin Kansa 13.3. 2011): 60-luvun alusta lähtien Kemijoki Oy:n ostajat kiersivät hankkimassa yhtiön nimiin ensin koskiosuuksia, sitten altaiden alle jääviä tiloja. Ukkola ei toistuvista tarjouksista huolimatta myynyt tilaansa (ostajat kävivät hänen luonaan kymmeniä kertoja), vaan veden noustessa hänet piti hakea sieltä poliisivoimin elokuussa 1970. Asialle oli saatu lainvoima pakkolunastamalla tila ja maksamalla siitä korvaussumma Ukkolalle avatulle pankkitilille. Poliisit kuljettivat Ukkolan perheineen Kemijoki Oy:n joutilaalle työmaaparakille. Ajatuksena ilmeisesti oli, että pieni ja kylmä asumus vailla sähköä ja juoksevaa vettä jäisi tilapäiseksi, kun Ukkola järkiintyisi ja hankkisi perheelleen uuden talon. Ukkola kuitenkin kieltäytyi nostamasta korvausrahoja ja jäi perheineen asumaan parakkiin, kunnes vuonna 1997 siirtyi keskustan hoitokotiin, jossa samana vuonna kuoli.

Väärän lahjan talous

Mikä sitten on Ukkolan kapinan kaiku? Yksi hänen menetelmistään on olla ymmärtämättä kauppatarjousta oikein. Ukkola ottaa Yhtiön tarjoaman vaihtokaupan täysin kirjaimellisesti. Hänelle kelpaa vain olosuhteiltaan täsmälleen samanlainen koti, kuin altaan alle jäänyt. Uuden talon pitäisi olla samanlainen, samanlaisessa metsässä, samanlaisten kalavesien äärellä. Raha on tässä merkityksetöntä. Rahallinen vaihdettavuus ei anna Ukkolalle oikeaa vaihdettavuutta, ei anna sitä mitä hän menetti. Lähteiden mukaan Ukkolalle esimerkiksi tarjottiin pakettitaloa neljän tuuman hirsistä, mikä ei tietenkään käynyt, koska veden alle jäänyt kotitalo oli kahdeksan tuuman hirttä.¹ Ainutkertaisuutta ei voi korvata symbolisesti.

Liian vakavasti ja kirjaimellisesti toimiminen eli yli-identifikaatio järjestelmän symboliseen logiikkaan on tunnettu tapa paljastaa järjestelmän naurettavuus. Kuten kaikki tietävät, kukaan ei ole niin ärsyttävä kuin henkilö, joka tosissaan uskoo vaikkapa firman arvoina esitettävät iskulauseet. Kaikkiin hyvää tarkoittaviin väitteisiin ja uskomuksiin järjestelmästä on tarkoitus pitää hieman välimatkaa, niihin on tarkoitus suhtautua ironisesti, jotta ne ylipäätään olisivat mahdollisia. Filosofi Slavoj Žižek on kuvannut², kuinka entisten Itä-Euroopan maiden johto pelkäsi eniten heitä, jotka joko totuuksissaan tai yli-identifikaatioon perustuvan taideprojektin nimissä ottivat kommunistiset iskulauseet vakavasti ja pyrkivät toimimaan niiden mukaan. Sama koskee ideologioita ylipäätään. Esimerkiksi mikä tahansa suomalainen koulu, työpaikka tai sairaala kävisi heti mahdottomaksi paikaksi, jos siellä tosissaan alettaisiin elää toteen vaikkapa hallituksen ”hyvinvoinnin turvaamiseen ja talouskasvun vahvistamiseen” pyrkiviä politiikkaohjelmia, joiden tavoitteena on ”terve ja hyvinvoiva kansa ja sen kautta työvoiman saatavuuden varmistaminen ja työurien pidentäminen.”³

Kun Ukkolalle ensin Yhtiön ja sitten Valtion toimesta tarjotaan jotain kotitilaa ”vastaavaa”, hän ottaa tarjouksen vakavissaan. Tämä yksinkertainen yli-identifikaatio vetää maton koko rahatalouden jalkojen alta. Sillä ei yksinkertaisesti ole tarjottavana mitään ”vastaavaa”. ”Vastaavuus” rahataloudessa on maaginen temppu, joka tapahtuu rahatalouteen uskovien mielessä. Ensimmäinen tavara vaihtuu rahaan, joka vaihtuu toiseen tavaraan, joka ajatusten tasolla on rahan välittämänä ”samanarvoinen” kuin ensimmäinen tavara. Kun Ukkola vaatii kertakaikkista vastaavuutta, sitä ei löydy mistään. Pikemminkin häntä, joka ei suostu maagiseen ajatteluun, aletaan pitää hieman hassuna tai ”yksinkertaisena”. Kajahtaneisuus on tätä: Ukkola ei suostu pitämään ironista välimatkaa suhteessa vaihdettavuuden ajatukseen, hän ei suostu maagiseen ajatustemppuun. Vaihdettavuus ja niin muodoin raha lakkaa toimimasta, kun siihen uskoo tosissaan.

Ei-ironinen ja ei-välimatkallinen totuudellisuus juontaa juurensa käsitykseen maasta ja paikasta, joka altaan alle jää. Yhtiölle, joka toteuttaa Valtion haluja, kyseessä on ensisijaisesti tietty alue, volyymi, joka pystyy pitämään sisällään suuria määriä vettä. Tällainen vesivolyymi on määritelmän mukaisesti vaihdettavissa esimerkiksi sähköwatteihin, rahasummiin ja niin edelleen. Allas tehdään näiden vaihdettavuuksien vuoksi, ei siksi, että esimerkiksi Ukkolan tilan päälle saataisiin metritolkulla vettä, joka on talvella jäässä, keväällä lämpiää, kantaa vesimittareita ja hautoo ahvenen mätimunia. Kun Ukkola ja Yhtiö käyvät tilasta kauppaa, he ovat luomassa erilaisia todellisuuksia. Ukkola muodostaa maailmaa, jossa perhekunnat asuvat kotitilaansa viljellen, kalastaen ja metsästäen, työkeikkoja tehden, ruumiillisen työn ja luonnonkierron kehässä. Yhtiö rakentaa maailmaa, jossa luonnonvarojen käyttö teollisuuden ja kulutuksen tarpeisiin perustuu rahalliseen vaihdettavuuteen. Kuten Ukkola teoillaan osoittaa, näiden kahden maailman välillä ei ole välittävää tekijää, ei yhteismitallisuutta, joiden kautta niiden merkitysjärjestelmät voitaisiin kääntää toisen kielelle. Yhtiö osoittaa teoillaan täsmälleen saman asian paljon kouriintuntuvammin, tekemällä Ukkolan maailmasta ja elämästä mahdottoman vesimassoillaan, vaikka samaan aikaan lupaa korvausta.

Universaalin vaihdettavuuden ajatukseen kuuluu, että kaikki on korvattavissa, mutta Ukkolapa on rakentanut elämänsä korvaamattomalle.

Yhteismittattomuus on eräässä mielessä suurempi ongelma Yhtiön maailmalle, koska sen perustana nimenomaan on ajatus vaihdettavuudesta, joka voidaan toteuttaa rahan avulla, ja jonka takaa ihmisten pyrkimys ”samaan”, esimerkiksi hyvinvointiin, menestykseen, esitykseen tai muuhun vastaavaan. Siksi Yhtiön maailma ei voi jättää Ukkolan maailmaa rauhaan. Yhteismitallisuus on toteutettava, vaihto on tehtävä, vaikka se sitten merkitsisi selvää ristiriitaa esimerkiksi Yhtiön maailman näennäisesti loukkaamattomien periaatteiden, kuten yksilönvapauden tai ihmisoikeuksien kanssa. Ukkolalainen maailma puolestaan voi aivan hyvin jättää Yhtiön maailmoineen rauhaan, koska se ei vaadi vaihdettavuutta vaan edellyttää esimerkillisyyden. Universaalin vaihdettavuuden ajatukseen kuuluu, että kaikki on korvattavissa, mutta Ukkolapa on rakentanut elämänsä korvaamattomalle.

Kaikista kamalimpaan pattitilanteeseen yhteismitallisuuden edellytys joutuu, kun poliisien hakema Ukkola jääkin parakkiin asumaan. Yhtiö on saanut mitä haluaa eli allasalueensa, mutta Ukkola edelleen kieltäytyy vaihdosta (eli rahoista ja mukavuudesta) nimenomaan ottamalla vastaan sen, mitä Yhtiö antaa vaihtamatta, eli vetoisan ja ahtaan parakin. Ukkola ottaa vastaan väärän lahjan ja jättää Yhtiölle mahdottoman tehtävän: yhteismitallisuutta ei voi luoda, jos edes lahjoja ei tunnisteta eikä tunnusteta. Ele on sama kuin Sokrateen. Sokrateen aikaan kuolemantuomion saaneen ateenalaisen oletettiin muuttavan muualle asumaan ja siten jättävän ateenalaiset rauhaan. Sen sijaan Sokrates järkyttää kaikkia, niin ystäviään kuin vihamiehiäänkin, ottamalla vastaan väärän lahjan, kuolemantuomion. Teollaan hän tekee ongelmaksi jotakin, joka ennen sujui kuin vettä vaan: totuuden puhuminen ja Ateenan lait eivät aina käykään yksiin, eikä ateenalaisilla ole Sokrateen maljan tyhjennyksen jälkeen mahdollista välttää tämän tietämistä. Toimimalla täsmälleen kirjoitettujen lakien mukaan ilman ironista välimatkaa – ja siten väärän lahjan hyväksyen – Sokrates ja Ukkola paljastavat pisteen, jossa lait murtuvat ja järjestelmän oikeutus muuttuu epäilyttäväksi.

Ukkolan elämällään solmima Gordionin solmu koskee vaihdettavuutta ja rahatalouden merkitysjärjestelmää. Rahataloudella ja sen maailmalla ei ole Ukkolalle mitään annettavaa, vaikka se oman käsityksensä mukaan on yleispätevän vaihdettavuuden aluetta ja yhteismitallinen. Yhtiö jää ikuiseen kiitollisuuden- ja käännösvelkaan Ukkolalle; ei siksi, että Ukkola haluaisi Yhtiöltä jotain tai että hän toivoisi Yhtion merkityksellistävän maailmansa, vaan juuri siksi, että Yhtiö itse tarvitsee yhteismitallisuuden ja vaihdettavuuden. Ainut mahdollisuus yhteismitallisuuden syntymiseen olisi, että Ukkola ”tulisi tolkkuihinsa” ja nostaisi korvausrahat, rakentaisi itselleen uudistalon tai muuttaisia taajamaan, tai vetäisi edes sähköt parakkiinsa. Koska Yhtiö jää velkaan, se alkaa fantasioida Ukkolan väkivaltaisuudesta; kenties tämä hautoo murhaa, uhkaa yhtiön työntekijöitä. Puuhakkaan Yhtiön näkökulmasta Ukkola, joka halusi rauhassa olla, muuttuu vaaralliseksi.

Yhtiö on fantasioineen täysin oikeassa, mutta väärästä syystä. Yhtiöstä näyttää, että ongelmana on ”hankala ihminen”, ”sopeutumaton yksilö”, kun taas se itse toimii objektiivisesti yleispätevien etujen nimissä. Tosiasiassa tilanne on päinvastainen. Ukkolan vastaanottama väärä lahja tekee koko symbolisen vaihdon ja rahatalouden mahdottomaksi. Väärän lahjan vastaanottamisen jälkeen yhtiöllä ei ole enää mitään sanottavaa eikä annettavaa Ukkolalle, vaikka Ukkolan ele käyttää hyväkseen symbolisen järjestelmän yleispätevää ominaisuutta, kirjaimellista yli-identifikaatiota, joka jättää subjektiiviset tunteet ja asenteet kuten ironian silleen. Väärän lahjan vastaanottaminen päättää vaihtosuhteen ja tekee uuden rakenteellisen idun symbolisen järjestelmän sisään: idun, joka järjestelmälle näyttäytyy väkivaltana. Tässä suhteessa Ukkolan teko on myös esimerkillinen, koska se luo uuden vapauden alueen näyttämällä ”objektiivisen vaihdettavuuden” sisäisen ristiriidan. Yhtiön väkivalta paljastuu kaiken objektiivisuuden ja vaihdettavuuden keskellä subjektiivis-maagisena: kyseessä on ainutkertaisten ja oikeasti olemassaolevien elämänmahdollisuuksien tuhoaminen taikatemppumaisen ja Yhtiön halujen mukaisen vaihdettavuuden nimissä. Ukkola-yksilön subjektiiviselta näyttävä, mutta tosiasiassa kielen jaettuuteen perustuva väkivalta asettuu Yhtiön rakenteellisen väkivallan sisään.⁴ Sillä yksilön väkivalta on kaikin keinoin taltutettavissa, mutta hänen olemisensa luovana kieltäjänä voi kantaa outoa hedelmää: ei-mitään.

Ei-mikään ja merkitys

Ukkolan toiminta näyttäytyy johdonmukaisena kieltäytymisenä. Hän kieltäytyy myymästä, muuttamasta, korvauksesta, sähköstä, yhteisön tuesta ja niin edelleen. Ukkolan teot kertovat samalla selvästi, että kieltäytyminen ei ole ensijaisesti kielteistä tai poissulkevaa. Kieltäytyminen on luovaa. Ukkolan johdonmukaisuus luo aktiivisen tyhjyyden, joka vaikuttaa monilla tasoilla. Helpoin tämä on ehkä tuntea yhteisöllisellä tasolla. Kieltäytymällä myymästä tilaansa ja kieltäytymällä rahoista Ukkola samalla kyseenalaistaa yhteisön teot ja arvot. Muut möivät tilansa ja ottivat rahansa. He toimivat jonkin-maailmassa, jossa vastaavuussuhteet ovat arvokkaampia kuin ainutkertainen paikka ja siitä kumpuava kokemus. Nämä teot joutuvat Ukkolan luoman ei-mikyyden reunalle. Ukkola ei valitse jotakin (neljän tuuman hirsiä ja keskuslämmitystä), vaan ottaa vastaan ei-minkään, toisin sanoen paljaan kohtalonsa. Siksi on myös ymmärrettävää, että hän ei ollut Sodankylässä pidetty henkilö. Hänen luomansa kyseenalaisuus ja ratkeamattomuus kiusaa asioiden normaalia sujumista. Ukkolan ei-mikyys uhkaa jopa rahajärjestelmää ja rahan arvoa. Kieltäytymällä korvaussummasta hän luo rahan arvoon mustan aukon, joka jäytää koko ei-ukkolalaisen merkitysjärjestelmän keskiötä. Ukkolalle raha ei päde eikä toimi vastineena. Katastrofaalista rahan kannalta, jolta halutaan yksinomaan, että se pätee aina ja kaikkialla. Siksi myös heille, jotka ottivat rahat vastaan, rahan arvo laskee Ukkolan teon myötä.

Katastrofaalista rahan kannalta, jolta halutaan yksinomaan, että se pätee aina ja kaikkialla.

Yksittäisinä tekoina kieltäytymiset voivat toimia nuppineuloina, jotka puhkovat ylitäytteen puhallettuja odotuksia edistyksestä, rahan arvosta ja vaihdettavuudesta, siitä, että ”me” kaikki haluamme samaa. Ukkola kapinoi esimerkillä, mutta sellaisella esimerkillä, joka ei itsessään edusta mitään muuta kuin omaa ainutkertaisuuttaan ja kertakaikkisuuttaan. Kaikki eivät halua samaa sanojen tasolla, Ukkola ei halunnut samaa tekojen tasolla. Peräkkäin ladeltuina kieltäytymiset synnyttävät hedelmällisen kompostin, jossa ”me”-ryhmän perustavan ”saman” merkitysperusta voi palaa ja lahota joksikin muuksi. Ukkolalainen kapinallinen ei asetu poliittiseen vastarintaan, sillä hän raukaisee saman ehdot jo pelkällä olemassaolollaan. Ei olekaan oikein sanoa, että ukkolalainen ei-mikyys uhkaisi tai tekisi pahaa Yhtiön rahaperustaiselle merkitysmaailmalle. Pikemminkin ei-mikyys toimii kuin autiomaahan lankeava sade, joka saattaa näyttää merkityksettömältä, mutta arvaamattoman ajan kuluessa tuottaa arvaamatonta satoa. Ei-minkään reikä voi olla pieni, mutta sillä on aikaa odottaa.

Tässä täsmällisessä mielessä Ukkolan kaltainen kapinallinen on aina jo taistelunsa voittanut. Koska hän on tekonsa tehnyt ja elämänsä elänyt, niiden polttava ei-mikyys elää samuuden kyljessä ja tuottaa uusia mahdollisuuksia sekä samuudelle että sen ulkopuolelle. Ei-mikyys on katalyytin kaltainen, koska se ei voi palaa loppuun eikä lakata vaikuttamasta niin kaun kuin ei-mikyyden kiistämä me-ryhmän samuus on olemassa. Miten ei-mikään voisi ehtyä?

Kuka on kenenkin loinen?

Kreikan para-sitos (para: vieressä, lähellä, vastassa, sitos: jyvä, vehnä, ruoka) voitaisiin kääntää tarkoittamaan sitä tai häntä, joka syö samaa vehnänjyvää kuin puhuja. Tämä on yksi loisimisen muoto: saman vehnänjyvän, saman ruoan syöminen niin, että minulle jää vähemmän. Mutta ”samanjyväisen” loisimisen lisäksi on olemassa ”erijyväinen” loinen, joka odottaa, kunnes minä olen syönyt jyvän, ja syö sitten minua. Erijyväinen loinen voi käyttää isäntäänsä muokkaamaan maailmaa itselleen sopivaksi: isäntä syököön ja viljelköön jyviä mahdollisimman menestyksekkäästi, jotta minulle riittää verta.

Yhtiön ja Valtion näkökulmasta Ukkolan kieltäytyminen tuottaa kiusallisen jäänteen, taantuman, ehkä jopa vierasaineksen tai loisen, joka kieltäytyy varsinaisen rahatalouden kierrosta ja jää hiekanjyväsenä hiertämään. Loisena Ukkola on kuitenkin merkityksetön, koska tyytyy Yhtiön kannalta yhdentekevään ylijäämään, joutomaahan ja ylimääräiseen parakkiin. Yhtiön pulskaa isäntäruumista Ukkola uhkaa yksinomaan merkityksen tasolla.

Mutta sama koskee Yhtiön toimintaa Ukkolan näkökulmasta. Tekoaltaineen ja sähkölaitoksineen Yhtiö ehkäisee normaalin ainesten, eläinten ja jopa sääilmiöiden kierron. Vieraan logiikan mukaisesti se ottaa luonnosta jotakin, vie pois, vaihtaa muualle niin, että äärimmillään isäntä, joki- ja metsäluonto, kuolee parasiitin ansiosta. Näin Ukkolalle ei jää isäntää tai vastapeluria luonnonkiertoon perustuvassa perinteisessä elämäntavassa. Yhtiö näyttäytyy superloisena, joka teknologian avulla muuttaa koko maailman tarvitsemakseen vaihdettavuudeksi, niin että ukkoloille ei jää mitään. Yhtiö on parasitoidi, joka surmaa isäntänsä (ja toisinaan niin tehdessään myös itsensä).

On kova kiusaus muodostaa ”kolmas näkökulma”, josta sekä Ukkola että Yhtiö näyttäytyisivät saman luonnon loisina. Molemmathan tarvitsevat esimerkiksi Porttipahdan alueen luonnonresursseja, toinen kasveina ja eläiminä, toinen tilana. Näin voisimme luoda uutta yhteismitallisuutta Ukkolan ja Yhtiön maailmojen välille, kenties ryhtyä ratkaisemaan tai sovittelemaan heidän ”resurssiristiriitaansa”. Saisimme näin tulkittua Ukkolan ja Yhtiön samanjyväisinä loisina ja heidän ristiriitansa olisi kysymys jyvän jaosta.

Kolmanteen näkökulmaan sisältyy kuitenkin ainakin kaksi mahdollista virhettä. Ensimmäinen on ilmeinen: kuka kolmannen näkökulman näkee, mistä hän on riippuvainen? Eikö ole selvää, että puhe luonnonresursseista, niiden riittävyydestä ja yhteismitallisuudesta on itse asiassa Yhtiön puheen kaltaista? Esimerkiksi luonnontieteellinen tieto luonnonvarojen riittävyydestä ja niiden järkevästä jaosta edellyttää laskennallista vaihdettavuutta. Olkoonkin, että tässä vaihdettavuuden arvon mittana ei tarvitse olla raha, silti periaatteellinen vesitilavuuksien, sähköwattien ja ihmistarpeiden yhteismitallisuus on oletettu. Tämä vihje kertoo myös, että kolmas näkökulma on tosiasiallisesti riippuvainen Yhtiön taloudesta. Kolmatta näkökulmaa ei muodosteta ukkolalaisen perinnetalouden pohjalta, vaan se vaatii esimerkiksi pitkäjänteisen luonnontieteen tai resurssitalouden harjoittamista Yhtiö-talouden ja teknologian perustalta. Kolmas näkökulma siis puhutaan joko suoraan Yhtiön näkökulmasta tai näkökulmasta, joka on Yhtiön näkökulman kanssa vaihdettavissa. Tosiasiassa ei ole olemassa ukkolalaisen perinnetalouden maailmaan nojaavaa ”kolmatta näkökulmaa”, esimerkiksi näkemystä kestävästä resurssitaloudesta. Kolmas näkökulma on puolueellinen, vaihdettavuudelle ja oletetulle samuudelle.

Yhtiön ja Ukkolan hahmotustavat leikkaavat maailman lihan eri syitä myöten.

Toinen virhe on itse yhteismitallisuuden oletuksessa. Ukkolan tekojen merkitys on juuri yhteismitattoman alueen paljastamisessa ja luomisessa. Sen olettaminen yhteismitalliseksi kolmannesta näkökulmasta on samankaltaista kolonialismia kuin Yhtiön kolonialismikin. Näin ollen ukkolalaisuudella on samankaltaiset keinot myös ”kolmannen näkökulman” ajamiseksi umpikujaan. Kolmatta näkökulmaa jujuttaakseen Ukkolan täytyy yksinkertaisesti vain kieltäytyä luonnonvaroista ja -resursseista, ja vaatia entisenlaisia metsiä, vesiä ja luonnonkiertoa, ja kolmannen näkökulman lupaus raukeaa Yhtiön lupauksen tapaan tuhkaksi. Resurssinäkökulma ei näe mäntyä mäntynä tai uomaa uomana. Se ei pysty pelkkyyden tautologiaan, sellaisen sellaisuuteen ja tällaisen tällaisuuteen, vaan haluaa kääntää, vaihtaa, korvata ja parannella. Tämä tarkoittaa, että kolmas näkökulma ei myöskään pysty näkemään ukkolalaisen merkityksen aluetta, siis perinteisen talouden ja sen luontoarvojen kokonaisuutta ja sellaisuutta. Se ei pysty näkemään vaihtamattomissa olevaa ainutkertaisuutta, nimenomaista kotitilaa ja sen ympäristöä. Koska se ei pysty niitä näkemään, se ei tosiasiassa pysty niitä myöskään ylläpitämään. Tässä on Ukkolan ei-minkään toiset kasvot: Yhtiön kannalta Ukkolan pihat ja apajat ovat ei-paikka, tarpeeton mikro-Atlantis, jonka uppoamista olisi tarkoituksetonta nostalgisoida.

Ukkola ja Yhtiö eivät syö samaa jyvää. Yksi tarvitsee ainutlaatuisen luonnonkierron, joka ei ole vaihdettavissa. Toinen tarvitsee laskennallisia resursseja, jotka ovat yhteismitallisia ja yleispäteviä. Ukkola ja Yhtiö eivät myöskään ole toistensa erijyväisiä loisia. Ukkola ei ota yhtiön sähköjä eikä yhtiön rahoja. Yhtiö puolestaan ei ota Ukkolalta elinmahdollisuuksia, vaan yksinkertaisesti hänen asuinpaikkansa tilan. Silti Ukkola ja Yhtiö törmäävät, ja yksi tekee toisen mahdottomaksi. Yhtiön ja Ukkolan hahmotustavat leikkaavat maailman lihan eri syitä myöten. Siksi Ukkolan ja Yhtiön isäntäruumiit eivät ole samat. Ukkolan parasiittisuus on hienovaraista, koska se ei lopullisesti tuhoa muita vaihtoehtoja: esimerkiksi Yhtiö-talous on Ukkolan elinkeinon jälkeen mahdollinen samalla alueella. Yhtiön tapa sen sijaan uurtaa oman taloutensa merkit lähtemättömästi maisemaan ja luonnonkiertoon. Yhtiö elää isäntäruumiin elkein, vaikka sen talous toimii parasitoidin logiikalla. Ukkola sitä vastoin tunsi taitojensa ja paikallistuntemuksensa avulla riippuvuutensa, parasiittisuutensa luonteen ja ehdot. Siksi Yhtiö ja Ukkola toimivat kenties samassa paikassa, mutta eri luonnoissa.

Niin kauan kuin Ukkolan ja Yhtiön talouksien muodostamaa paradoksia ei ratkaista ja silotella, Ukkolan kapina säilyy kokonaisvaltaisena ja riippumattomana vaihtoehtona. Tai paremminkin – se pitää lupauksensa vaihtamattomin ehdoin.