* perustuu Taina Rajantin ja Eetu Virenin luentoihin Espoon Otaniemessä 10.–11.3.2011.

Metropoli on filosofiselta, teoreettiselta rakenteeltaan jotain aivan muuta kuin kaupunki. Se ei ole suurkaupunki tai jonkinlainen emä, äiti tai alkusolu ympäröiville kaupungin reuna-alueille. Metropoli on olemisen ja elämisen tapa finanssikapitalismin aikakautena. Se on uusi henkis-aistimellinen paikka ihmiselle.

Sen tila, muoto, on yli äyräidensä paisunut lukuisten ja lukemattomien periferioiden yhdistyminen vailla keskusta. Metropoli tekee globaalin maailman jaon periferiaan, semiperiferiaan ja keskukseen tyhjäksi: se on vanhan, teollisen ajan malli, sosiologian oppikirjojemme jäänne ajasta, jona tuotanto tapahtui kaupungin tehtaassa, raaka-aineet tulivat perifeerisiltä alueilta ja semiperiferiat olivat paikkoja niiden välissä, siirtymässä olemaan jompaa kumpaa. Siirryttyämme teollisen tuotannon ajasta kognitiivisen tuotannon aikaan, emme tee tällä teorialla enää mitään.

Kognitiivisen tuotannon aika, metropolin aika ei ole kasvun, muttei myöskään ei-kasvun aikaa. Se aika ei katso menneeseen, muttei myöskään tulevaan: se on metamorfoosien epämääräistä aikaa.

Muun muassa Paolo Virno ja Giorgio Agamben sanovat, ettei metropolissa ole paikkoja. Metropoli on platform, ei operating system. Se on täynnä ei-paikkoja – paikkoja, joissa voi olla mitä vain (suhteessa ympäröivään maailmaan, siis niin että ei-paikka ei ole suhteessa ympäristöönsä), mutta jotka eivät itsessään ole mitään tai paremminkin ne ovat tyhjiöitä, Guy Debordia mukaellen “spektaakkelin tyyni keskus”, jossa metropoliittinen ei-kukaan voi kokea olevansa turvassa, sillä hän on ei-missään. Ja tavallaan hänhän on ei-kukaan, sillä hän on hyvin rasvattu koneiston osa, joka voidaan aina korvata (toisin kuin joku muu, jonka elämän kytkökset ovat ainutlaatuisempia, tavallaan inhimillisempiä). Myös Marc Augé listaa kirjassaan globaaleja epäpaikkoja, joita ovat esimerkiksi kylät, moottoritiet, ostoskeskukset, kävelykadut, tietynlaiset kahvilaketjut – samanlaisia kaikkialle, tunnistettavaa infrastruktuuria kieli- ja kulttuuriympäristöstä riippumatta. Huomionarvoista (ja Augén huomiolta karannutta) on se, että näihin tiloihin täytyy aina maksaa itsensä sisään tavalla tai toisella. Tarvitaan ostopäätöksiä, ajokortteja, suoranaisia kulkukortteja, VIP-passeja. Jotkut niistä ovat toki tiloja joissa saa viihtyä ja liikuskella näennäisen vapaasti, mutta missään niistä ei koskaan saa juurtua tai elää: ne edistävät aina liikettä eivätkä salli pysähtymistä.

Paolo Virnolla topoi koinoi, englanniksi common places, ja suomeksi yleiset tai yleisesti tunnetut paikat vertautuvat kielen yleiseen väittämiin, noihin järisyttävän vittumaisiin “kyllähän me kaikki tiedämme että…”-lausahduksiin. Virnon johtopäätelmä näiden yleisten paikkojen huomattavasta lisääntymisestä metropolissa on se, että pikku hiljaa meidän on kaikkien opeteltava liikkumaan yleisellä tasolla, alettava ajattelemaan teoreettisesti. On opeteltava hahmottamaan maailmaa käsitteellisellä tasolla. Onko siis niin, että metropoli sysää meitä ajattelemaan ja kokemaan syvästi teoreettisesti, avaamaan teorian kautta uusia mahdollisuuksia politiikalle ja sivilisaatiolle? Vai onko sittenkin vaarana, että käytettäväksi jää ainoastaan banaalisuus? Metropoli avaa ainoastaan yksinkertaisten stereotypioiden kautta hahmottuvan lattean maailman, josta on lisäksi riisuttu kaikki pysyvyys, juuret ja yhteisö.

Liike metropolissa

Modernististen kaupunkisuunnittelijoiden tapa käsittää liike oli liikenne, paikasta toiseen siirtyvä virta. Metropolin “liike” ei kuitenkaan enää ole ymmärrettävissä paikasta A paikkaan B siirtymisenä – metropolin liike on aina tilan haltuunottoa. Liike on myös keskeinen metropolin ominaisuus, metropolissa kokemus on kiihdytettyä, kuten liikekuva joka siellä syntyy. Elokuva on kiihdytettyä valokuvaa. Jos valokuva Walter Benjaminin mukaan antoi ihmisille mahdollisuuden hahmottaa “optisen tiedostamattoman”, sen mikä koko ajan näkyy, mutta mitä ei kyetä käsitteellistämään, antaa vasta liikkuva kuva mahdollisuuden liikkeen käsitteellistämiseen.

Metropolille ominaista on paikkojen sijoiltaan meneminen: kaupat, kokonaiset kerrostalot, jotka olivat eilen siinä, voivat olla tänään kadonneet, tuotteiden paikat vaihtuvat kaupoissa systemaattisesti. Metropolissa myös se, mitä pidämme itsenämme, on opittava kadottamaan ja muokkaamaan. Aikoinaan Walter Benjamin kirjoitti Disneyn varhaisten Mikki Hiiri -elokuvien olevan kuvia ihmiskunnan valmistautumisesta selviämään sivilisaatiosta. Miksi? Niissä nähdään ensimmäistä kertaa, kuinka oma ruumis tai oma käsi voidaan varastaa. Mikki osoittaa, että ihminen voi säilyä hengissä, vaikka siitä riisutaan kaikki inhimillinen, ihmistä muistuttava. Näiden piirrettyjen huoman suosion syy ei ole uusi tekniikka, animaatio, vaan se, että yleisö tunnistaa niissä oman elämänsä täsmällisen kuvauksen.

Tämä kiihtyvä, jatkuva ympäristön muutos saattaa meidät lapsen tajuntaan, neosteeniseen tilaan, jossa rakennamme kokonaisia maailmoja maailmojen perään, unohdamme edellisen nopeasti ja jatkamme seuraavaan. Franco Berardi kuvaa samaa ilmiötä prekaariksi mieleksi ja monet sosiologit omilla nimillään: kaikki päteviä osakuvauksia ajastamme.

Metropoli: väen tehdas

Kerrataan hieman kapitalistisen tuotantotavan historiallista kehitystä sen kolmen peruspilarin, työn, pääoman ja ns. “luonnonlahjan” avulla.

1) Teollisessa kapitalismissa työ oli fyysisen voiman käyttöä, joka tapahtui rajatussa paikassa, rajattuun aikaan. Palkka oli ay-sopimuksin sidottu työn tuottavuuteen, se oli aina tietty, vaikkakin murrettu osuus siitä. Tämä sidos katkesi kansainvälisesti noin vuonna 1978. Työ oli mekaanista, eli alistettu koneelle ja sen rytmille. Koulutuksen, sairauksien hoito oli valtion vastuulla. Pääoma oli mekaanista laitteistoa. Investointi näihin laitteisiin antoi vallan organisoida työprosesseja. Organisaatiomalli oli hierarkkinen. Yhteiskuntamallissa keskeistä oli yrittäjien voitto, se, että pääoman tarjonta, työn tarjonta ja hyödykkeiden tarjonta oli runsasta. Turgot’n niin sanottu luonnonlahja oli naisten kotityö, työläisten uusintamisesta ja uusien työläisten kasvattamisesta huolehtiminen.

Kaupunkitilan kannalta keskeistä olivat kysymykset kuten “Kuinka pitkä matka on tehtaasta kotiin?” Entä tehtaasta ja kodista markkinoille? Kaupungin tila oli suljettu, se oli tehtaan ja kansallisvaltion tila.

2) Tietokykykapitalismissa työ on yleisiä kykyjä, ihmisten välisiä suhteita, kommunikaatiota. Työhön tarvitaan aivoja ympäristöön kytkeytyvänä mekanismina ja se tapahtuu rajattomasti ajasta ja paikasta riippumatta (koko “elämänaikana”). Palkkiota ei ole sidottu mihinkään, vaan siitä on jatkuvasti taisteltava. Myöskään koulutuksesta tai sairauksien hoidosta ei enää valtio huolehdi, vaan niistä tulee yksilöyrittäjälta edellytettyjä riskejä, oman menestyksen ehtoja. Ilmiöstä puhuttaessa on alettu käyttää sanaa prekarisaatio: väliaikaistuminen, epävarmistuminen. Valtion rooli on muuttunut peruslähtökohtien varmistajasta kannustajaksi ja työmarkkinoiden edellytyksiin puuttujaksi.

Pääoma on finanssipääomaa, mielikuvien ja velan hallintaa. Yrittäjä ei enää investoi pääomaan, varsinaiseen tuotantoprosessiin, vaan haltuunottaa jotain materiaalisen tuotantoprosessin ulkopuolista (hyvä esimerkki tästä on niin sanottu gentrifikaatio ja monenlaiset yhteismaan aitaamisen muodot, kuten puhelinoperaattorien toiminta, joka perustuu valtion pystyttämien puhelinpylväiden käytön suoranaiseen “omimiseen”). Tätä Yann Moulier Boutang kutsuu “positiivisten ulkoisvaikutusten haltuunotoksi”. Organisaatiomalli on hajaantunut ja ketjutettu (esim. outsourcing). Omaisuuden kasvattamisen sijaan yhteiskuntamallissa keskeistä on työvoiman kontrolli: korko ja sen hallinta.

Kun työ tapahtuu kaikkialla, tulee kaupunkitilan järjestämisestä keskeinen kysymys. Koska nyt Turgot’n luonnonlahja on se, mitä myös vapaa-ajaksi kutsutaan , on puututtava siihen, kuinka tätä vapaa-aikaa metropolin tilassa vietetään. Kun puhutaan vapaa-ajasta, puhutaan siis ajasta, jona keksimme ja luomme kaiken sen, joka luovassa taloudessa tuottaa lisäarvoa: luonnonlahja on meidän koko elämänmuotomme metropolissa. Luonnonlahja on metropoliin liiallista yhteisöllisyyttä paenneet, yleensä siirtolaiset ja varsinkin naiset, samoin kuin Googlen keksineet hipit autotallissaan ja monet muut, joiden leimahdus tai paon palo on valjastettu lisäarvon tuotantoprosessiin.

Metropolissa työn ja pääoman välistä ristiriitaa ei voida enää tarkastella, nähdä, havaita missään tietyssä paikassa. Metropolissa teoreettisen ja käytännöllisen, tuottavan ja tuottamattoman, julkisen ja yksityisen väliset vanhan maailman kahtiajaot murenevat. Metropolissa tila muuntuu resurssiksi. Se ei ole pääoman haltijoiden etuoikeus, sillä metropolit ovat syntyneet väen liikkeestä, sen kuohunnasta, eikä heitä voida ajaa pois entisen kaupungin “julkisilta paikoilta”, koska niitä ei enää samassa mielessä ole: väkeä tarvitaan tuotantoprosessissa, heidän jälkensä metropolissa laitetaan uudessa kapitalismissa töihin. Heitä ei voida ajaa metropolin ulkopuolelle, sillä juuri he, kaupunkeihin paenneet ovat tehneet kaupungista metropolin: yhtäältä he ovat niitä rohkeita, jotka kykenivät lähtemään ja jättämään vanhat sorron muodot taakseen, toisaalta juuri heistä muodostuu metropolin tuotannollisen organisaation hyväksikäytetty perusta.

Metropolit ovat uuden kapitalismin tehtaita. Ne merkitsevät täsmälleen sama väelle, kun tehdas merkitsi työväelle, kuten esimerkiksi Toni Negri esittää. Uusi talous, jossa lisäarvo syntyy inhimillisistä kyvyistä, on metropolin taloutta.

Kenties juuri siksi kulttuurimme kuvauksissa kaupunki on utopia, se on paon paikka, mutta siitä tulee dystooppinen metropoli välittömästi sinne saapumisen jälkeen. Siellä ei pääse pakoon: siellä kaikki mitä ihminen tekee laitetaan töihin, pääoman tuotantoprosessiin, ja jälleen ihminen (ei enää työläinen vaan metropolin multikulttuurinen asukki), “luovuttaa pois itseltään työn rikkautta tuottavana voimana”. Elämän aika on yhtä kuin tuotannon aika, mutta se ei riitä: myös elämisestä itsessään tulee tavaramuotoista ja se on ostettava. Asunto, liikkuminen, ja jo lähes kaikki muu tarpeellinen on ostettava muutamia asioita kuten hengittämistä, paskomista ja kaupungissa kaupungin tai valtion ylläpitämiä katuja pitkin kävelemisen alati kapenevaa mahdollisuutta lukuun ottamatta.

Lotta Tenhunen