Miljoonat ihmiset ovat nousseet kapinaan, jonka liike on vyörynyt yli arabimaailman, Tunisiasta Algerian ja Jemenin kautta Egyptiin, nyt ilmeisesti myös Jordaniaan ja Syyriaan. Liike ei ole maantieteellisesti lineaarista vaan tapahtuu pikemminkin Twitterin, blogien ja ennen kaikkea Al-Jazeeran virtuaalisen tilan kautta. Länsimaisen ajattelun ”taantumuksellisiksi” ja ”partikularistisiksi” nimeämät arabimaat tuottavat siis globaalin, informaatioteknologisen taisteluiden verkoston. Silti pelkästään internetin vaikutusta ei tule liioitella, sillä kadulla tapahtuvat yhteen liittymiset, kytkökset ja niiden kautta tapahtuva pelon voittaminen on ollut kapinoiden synnyn kannalta olennaista. Mubarakin ja Ben Alin hallitusten höperöt päätökset pyrkiä sulkemaan kännykkäverkot tai internet ovat olleet pelkkiä merkkejä epätoivosta, kykenemättömyydestä todella estämään valtiollisin keinoin taisteluiden leviämistä läpeensä globaalistuneissa yhteiskunnissa. Kapinassa ei olekaan kyse kommunikaatiosta, tukahdutetun porvarillisen yksilön itsen ilmaisusta ”julkisuudessa” vaan vapauden tilojen leppymättömästä, kärsimättömästä rakentamisesta ja niiden alituisesta laajenemisesta. Vapaus ja parempi elämä heti.

Porvarilliset länsimaiset journalistit ovat aluksi pyrkineet väittämään kapinoinnin olleen islamistien mobilisoimaa, mutta ovat vähitellen joutuneet New York Timesista ja Financial Timesista alkaen myöntämään, että kyse on puhtaasti ”maallisista”, demokraattisista taisteluista. Radikaali vasemmisto puolestaan sekä hehkuttaa kapinoiden antagonistisen luonteen välitöntä estetiikkaa että suhtautuu kyynisesti siihen, kykenevätkö kapinat ”saamaan mitään todellista aikaan”, siis onko niillä mahdollisuutta horjuttaa globaalia kapitalismia. Molemmilla suunnilla manataan edelleenkin esiin vallankumouksen islamistiseksi kääntymisen, siis Iranin vuoden 1978 tapahtumien haamua. Pikemminkin kuin vajottava utopismiin tai kyynisyyteen, pelättävä ”Iranin tietä”, olisi näitäkin tapahtumia tarkasteltava samalla tavoin kuin Michel Foucault aikanaan kirjoitti Iranista Corriere della Serassa:

[…] strategi on ihminen, joka sanoo: ”Mitä väliä yksittäisellä kuolemalla, yksittäisellä kaupungilla tai yksittäisellä kapinalla on verrattuna kokonaisuuden suureen välttämättömyyteen, ja toisaalta, mitä väliä on yleisellä periaatteella siinä erityisessä tilanteessa, jossa elämme? Minulle on samantekevää, onko tämä strategi poliitikko, historioitsija vai vallankumouksellinen, šaahin vai ajatollahin kannattaja; oma teoreettinen moraalini on vastakkainen heihin nähden. Oma moraalini on ”strategian vastaista”: olla kunnioittava, kun ainutkertaisuus kapinoi, leppymätön, kun valta rikkoo universaalia vastaan.

Kapinalle on epäilemättä monia niin pitkän (autoritaariset hallitukset, korruptio jne.) kuin lyhyen tähtäimen (ruuan hinnan nousu) syitä. Kuitenkaan se ei palaudu niihin. Vaikka The Economist ei varmaankaan oivaltanut tämän kollektiivisen mielentilan vallankumouksellista voimaa, se osui Egyptin tilanteen analyysissaan oikeaan: Egyptin koulutetulta nuorisolta, köyhyyteen ajetulta älylliseltä työvoimalta on loppunut kärsivällisyys. Egyptiä käsittelevässä erikoisnumerossaan kesällä 2010 Economistin Max Rodenbeck kirjoittaa: ”Egyptiläisiä saatetaan pitää poliittisesti passiivisina, mutta nouseva sukupolvi on hyvin erilainen kuin edelliset. Se on paremmin koulutettu, hyvin kaupunkilaistunut, paljon enemmän tekemisissä ulkomaailman kanssa ja paljon kärsimättömämpi. Koko Egyptin valtiorakennelma yhden miehen valtaa peittelemään luotuine sekavine perustuslakeineen, kaameine keskitettyine hallintoineen, raakoine ja vastuuttomine turvallisuusjoukkoineen näyttää olevan täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä kansa haluaa, koska se ei kykene edes tuottamaan sellaisia yhteiskunnallisia hyödykkeitä kuin siedettävät koulut, terveydenhuolto tai kansalaisoikeudet.”1

Rodenbeck kuitenkin myös toteaa, että puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta egyptiläisillä menee selkeästi paremmin kuin aikaisemmin. Niin henkilökohtainen kulutus kuin talouden kokonaistunnusluvut ovat kasvaneet. Vuosikymmenien hitaan talouskasvun jälkeen BKT:n kasvu kääntyi selkeään nousuun sen jälkeen, kun hallitus teki joitakin liberaaleja talousuudistuksia vuonna 2004. Vuosina 2006-8 talouskasvu on ollut 7 prosenttia, vienti on kolminkertaistunut ja ulkomaiset investoinnit nousseet ennätystasolle. Kyse ei siis ole yksinkertaisesti materiaalisen köyhyyden lisääntymisestä.

Kapinan kärjessä ovat olleet nuoret ja naiset, joille eläminen autoritaarisessa, patriarkaalisessa järjestelmässä vailla paon mahdollisuuksia on käynyt sietämättömäksi. Taloussanomat syytti kapinasta ruokapörsseihin sijoittaneita keinottelijoita, jotka ovat ajaneet ruuan hinnan ylös pumppaamalla ruokafutuurien markkinoille Yhdysvaltain keskuspankin ”kvantitatiivisen kevennyksen” avulla luoman uuden rahan syksyn 2010 jälkeen2. Yhtä hyvin niiden taustalla on kuitenkin myös EU:n siirtolais- ja turvallisuuspolitiikka, joka on pyrkinyt estämään paon pois patriarkaalisista elämänmuodoista ja jopa tukenut autoritaarisia hallituksia, koska on tarvinnut niitä yhteistyökumppaneina rajakontrolliensa ulkoistamisessa. Tilanteen sietämättömyys on tehnyt kärsimättömästä nuorisosta sietämättömän alistavalle hallinnolle. Kuten ”arabimaailman Simone de Beauvoiriksi” kutsuttu kirjailija Radwa Ashur sanoo: ”Kuten aiemminkin, nyt taustalla on objektiivisia syitä, sisäisiä ja kansainvälisiä syitä, jotka viittaavat siihen, että uusilla sukupolvilla ei ole tilaa. Nuoret ovat realistisempia, heillä ei ole illuusioita, heidän kokemuksensa on paljon vaikeampi: työtä ei ole vaan pelkkää köyhyyttä ja työttömyyttä, heillä on vaikeuksia mennä naimisiin, koska uskonnollisten pakotteiden vuoksi miesten ja naisten välisistä suhteista on tullut hankalia. Sosiaaliset ja poliittiset ongelmat sekoittuvat toisiinsa. Kadulle eivät ole astuneet vain opiskelijat tai työläiset vaan kaikki yhteiskunnalliset ryhmät, joita röyhkeä ja korruptoitunut hallinto on loukannut ja nöyryyttänyt.”3

Arabimaiden taistelut muodostavat epäilemättä yhden kokonaisuuden, ne eivät ole kansallisia vaan pikemminkin alueellisia. Aluetta, jolle ne levittäytyvät, ei kuitenkaan yhdistä pelkästään hallitusmuotojen autoritaarinen luonne, vuosikymmeniä vallassa olleet presidentit. Myös länsimaisessa lehdistössä on noussut selkeästi esiin, ettei kyse ole pelkistä diktaattoreista. ”Myös koko häntä ympäröivän järjestelmän on mentävä. Mubarak on pelkkä käärmeen pää”, kiteytti Libérationin haastattelema4 nuori muusikko 29.1. Samoin useat länsimaiset lehdet ovat korostaneet, ettei Egyptin kapina ole ollut Muslimiveljeskunnan aikaan saama vaan kyseessä on maallinen, heterogeeninen demokratialiike. Ratkaisevaa näiden taisteluiden ymmärtämisen kannalta on kuitenkin, etteivät ne myöskään merkitse – ainakaan vielä, kun tilanne on avoin – liberaalin kapitalismin voittokulkua. Arabit eivät halua demokratiaa, jossa arabimaat ovat edelleen Yhdysvaltain ja IMF:n politiikan talutusnuorassa. Viime viikkojen taisteluet eivät ole taisteluita liberaalin kapitalismin puolesta autoritaarista hallintoa vastaan, koska Tunisian, Egyptin tai Algerian autoritaariset hallinnot ovat toimineet osana globaalin kapitalismin nykyistä jäsennystä. Toisin sanoen globaalissa kapitalistisessa tuotannon hierarkiassa on ollut olennaista, että tietyillä alueilla on autoritaarinen hallinto. Geopoliittisesti ajatellen erityisesti Egyptin ja Tunisian hallitukset ovat olleet niin EU:n kuin Yhdysvaltojen merkittäviä strategisia liittolaisia. Siksi kyse ei ole lineaarisesta edistyksestä kohti liberaalia demokratiaa. Obaman ja hänen hallituksensa sekava suhtautuminen demokratiavaatimuksiin johtuu juuri tästä.

Pohjois-Afrikan entisten siirtomaiden poliittisen tilanteen uusi käänne osoittaa siis jälleen todeksi kapitalismin postkolonialistisen kritiikin keskeiset väitteet5:

  • kapitalismi ja poliittinen liberalismi eivät liity välttämättä toisiinsa eikä kapitalistisen tuotantotavan kehitys edellytä tai johda välttämättä poliittiseen (edustukselliseen) demokratiaan. Edes liberaali demokratia kaikissa maailman maissa ei ole pääoman etujen mukaista
  • kapitalismi ei ole totaliteetti vaan moninaisten valtasuhteiden pilvi tai rihmasto. Kapitalismin olemassaolo edellyttää monia valtasuhteita ja hallinnan tapoja, jotka eivät palaudu vapaan palkkatyön ja pääoman suhteeseen ja siten liberaalin demokratian muodolliseen vapauteen ja tasa-arvoon

Tarkastellaanpa hieman miten. Tunisian ja Egyptin vallankumousten poliittinen vaikutus ei selkeästi rajoitu pelkästään Pohjois-Afrikan alueelle. Gideon Rachman huomauttaa Financial Timesissa6, miten demokratian vaatimukset ovat jatkuvasti huolestuttaneet niin Yhdysvaltoja, Eurooppaa kuin Kiinaa, kaikkia keskeisiä suurvaltoja. ”Eurooppalaiset ovat pitkään tienneet kipeästi, että heidän mantereensa ikääntyy ja kapean meren toisella puolella on paljon köyhempi, paljon nuorempi Pohjois-Afrikan ja arabien maailma. Eurooppalaiset ovat viis veisanneet taloudellisesta ja poliittisesta taantumisesta Tunisian tai Egyptin kaltaisissa maissa – samalla kun ovat tehneet läheistä yhteistyötä maiden hallitusten kanssa pyrkien torjumaan kaikkea terrorismista laittomaan siirtolaisiin. Nyt he ovat jääneet tuijottamaan vanhoja valokuvia johtajistaan halailemassa Tunisian presidentti Zein al-Abidine Ben Alin kaltaisia tyyppejä”.

EU:lle Pohjois-Afrikan maiden autoritaariset hallitukset ovat olleet erityisen tarpeellisia yhteistyökumppaneita, koska sen työmarkkinoiden organisoinnissa keskeistä osaa näyttelevän rajapolitiikan yksi tukipilari on ollut väkivaltaisimpien rajakontrollien ulkoistamisessa Marokkoon, Libyaan, Tunisiaan ja Egyptiin. Tunisiasta on tullut rajavalvonnan kannalta erityisen keskeinen sen jälkeen, kun pääsyä Eurooppaan vaikeutettiin Marokon kautta tehtyjen yhteistyösopimusten avulla niin, että aiemmin keskeisenä reittinä Eurooppaan toiminut Ceutan ja Melillan alue menetti ”suosiotaan”. Kun myös suoraan Länsi-Afrikasta Kanarian saarten kautta Eurooppaan pääsyä vaikeutettiin, muodostui Tunisian ja Italian välisestä merireitistä keskeinen tie Eurooppaan. Egypti puolestaan on keskeinen kauttakulkumaa Itä-Afrikasta tuleville siirtolaisille. EU:n rajakontrollien ulkoistaminen on merkinnyt sitä, että naapurimaiden kuten esimerkiksi Tunisian on pitänyt tehostaa sekä Eurooppaan pyrkivien omien kansalaistensa että kauttaan Eurooppaan kulkemaan pyrkivien siirtolaisten valvontaa, suostua kauttaan kulkeneiden siirtolaisten palauttamiseen kauttakulkumaahan, perustaa säilöönottoleirejä siirtolaisille ja niin edelleen. Koska siirtolaisten lähettämät rahat ovat merkittävä tulonlähde myös Pohjois-Afrikan maiden omalle väestölle, ei rajavalvonnan hoitamisella Euroopan puolesta varmaankaan ole kovin suurta kannatusta vaan EU:n mahdollisuus rajakontrollien ulkoistamiseen riippuu nimenomaan autoritaaristen hallitusten olemassaolosta.

Laittomien siirtolaisten haavoittuvaisen työmarkkina-aseman tuottamisessa ”yhteistyöllä” Pohjois-Afrikan maiden kanssa on oma vaikutuksensa, koska eri alueelle saapumisen tavat asettavat siirtolaisia myös keskenään erilaisiin asemiin Euroopan työmarkkinoilla. Siirtolainen, joka on joutunut maksamaan salakuljettajalle päästäkseen Välimeren yli sen sijaan, että olisi saapunut turistiviisumilla tai tullut itse Ceutan ja Melillan kautta, on työmarkkinoilla erityisen alistetussa asemassa koska on laittoman asemansa lisäksi vielä velassa salakuljettajalle. Näin valtion siirtolaispolitiikan, salakuljettajien ja kapitalistien toimet hyödyttävät toisiaan, vaikka mitään tietoista yhteistyötä ei tehdäkään.

USA:lle ennen kaikkea Mubarakin Egypti on ollut tärkeä geopoliittinen liittolainen, koska se on toiminut USA:n ja Israelin poliittisena tukijana arabimaailmassa. Egypti on osallistunut keskeisesti Gazan saartoon sulkemalla Gazan ja Egyptin välisen rajan omalta puoleltaan ja pyrkimällä estämään rajan ali kulkevien tunneleiden rakentamisen Yhdysvaltain taloudellisella tuella. Tunneleilla on ratkaiseva merkitys niin ihmisten liikkumiselle, palestiinalaisalueiden taloudelle kuin palestiinalaisten aseelliselle vastarinnalle, koska tunnelit ovat keskeinen reitti niin ruuan, tupakan, sähkölaitteiden kuin aseiden kuljettamiseen Gazaan tai sieltä pois. Israelin saartoa tukevat toimet ovat olleet Egyptin väestön keskuudessa vihattuja eikä edes minkäänlainen vaaleilla valittu hallitus olisi missään tapauksessa voinut niitä jatkaa. Rachman huomauttaakin, ettei siirtymä kohti demokratiaa Egyptissä todellakaan tapahdu ”amerikkalaisten tankkien katolla” – kuten Irakissa surkein tuloksin on yritetty – vaan pikemminkin amerikkalaisten aseet on suunnattu demokratiaa vaativia mielenosoittajia vastaan, koska Egypti saa mittavaa sotilaallista tukea Yhdysvalloilta.

Arabimaiden poliittisen epävakauden ja länsimielisten diktaattorien kaatumisen pelätään myös johtavan öljyn hinnan räjähdykseen samalla tavoin kuin Israelin ja arabimaiden väliset sodat 1967–1973 aiheuttivat fordismin pitkän kriisin käynnistäneen öljyn hinnan nousun. Finanssikriisin ennustamisen ansiosta maailmankuuluksi noussut ”Tohtori Tuho”, taloustietelijä Nouriel Roubini vollotti, että öljyn hinnan nousu saattaisi jälleen johtaa maailmantalouden vakavaan taantumaan7. Siksi arabimaiden olisi ”nopeasti löydettävä poliittinen vakaus”. Toisin sanoen korruptoituneiden diktaattorien alistamilla ihmisillä ei ole oikeutta nousta kapinaan, jottei maailmantalouden – lue: kapitalistien voittojen – kehitys vaarantuisi.

Tarkastellaanpa hieman arabimaiden, ennen kaikkea Egyptin ja Tunisian asemaa maailmantaloudessa, nykyisessä työn alueellisten vyöhykkeiden hierarkiassa. Pohjois-Afrikasta on tullut viime vuosikymmeninä yksi keskeisistä eurooppalaisen tekstiiliteollisuuden ”tehtaista”. Itse asiassa aivan viime vuosina vaateteollisuuden siirtäminen juuri Marokkoon ja Tunisiaan on jopa lisääntynyt, kun pelkän työvoiman hinnan lisäksi yritykset ovat ryhtyneet painottamaan tuotantolaitosten läheisyyttä markkinoista. Koska muodin nopean vaihtuvuuden vuoksi tuotteet on saatava markkinoille äärettömän nopeasti, on esimerkiksi Zara alkanut sijoittaa tuotantoaan mieluummin Eurooppaa lähellä oleviin maihin kuin Kauko-Itään. Egyptissä erityisesti Suezin kanavan ympäristöstä on tullut merkittävä kasvualue, kun sille on perustettu yksityinen satama ja erityistalousalue, jolle on houkuteltu erityisesti Kaukoidän yrityksiä. Koska Egypti on suhteellisen lähellä sekä Aasiaa että Eurooppaa, sillä on tarjottavanaan halpaa työvoimaa ja energiaa sekä lisäksi suosituimmuusasema kaupassa EU:n kanssa, sen kasvualueilla näyttää olevan suurta potentiaalia.

Taisteluiden kehityksen ymmärtämiseksi on kuitenkin päästävä näiden makrotaloudellisten tilastojen alle, tuotannon lattiatasolle, työvoiman kokoonpanoon ja työn organisointiin. Eri arabimaiden välillä on tietenkin huomattavia eroja, Jordania ja Jemen kuuluvat selkeästi köyhempiin, kuten perinteisesti myös Egypti, josta on lähdetty siirtolaiseksi Persianlahden rikkaisiin maihin. Egyptistä ei ole Mubarakin lupauksista huolimatta tullut ”Niilin tiikeriä”, sillä sen talous on edelleen äärimmäisen riippuvaista öljyn hinnasta, Yhdysvaltain avusta ja turismista. Koko Pohjois-Afrikassa kaivosteollisuudella ja tekstiiliteollisuudella on merkittävä rooli. Viime vuosikymmeninä koulutustaso on kuitenkin selkeästi kohonnut, eikä kvalifioitu uusien sukupolvien työvoima aina enää tyydy mekaaniseen tehdastyöhön erityistalousalueiden hikipajoissa. Tunisiassa, jota on pidetty arabimaista maallisimpana ja ”kehittyneimpänä”, opiskelijoiden osuus ikäluokasta on samaa tasoa kuin Euroopassa ja naisten osuus niin opiskelijoista kuin opettajista on korkeampi kuin esimerkiksi Saksassa. Koko arabimaailmassa yliopisto-opiskelijoiden osuus on viimeisten kymmenen vuoden aikana noussut 250 prosenttia.

Tunisia ei sen enempää kuin Egypti ole kuitenkaan onnistunut rakentamaan tai luomaan minkäänlaista tietotaloutta ja siten työpaikkoja älylliselle työvoimalle toisin kuin Kiina tai Intia. Kun autoritaariset hallitukset ovat omaksuneet uusliberaaleja hallinnan tekniikoita ja yksityistäneet vähäisiäkin julkisia palveluita, ovat koulutetun työvoiman tulevaisuudennäkymät olleet sietämättömän suljettuja. Koulutetulle nuorisolle on ollut tarjolla pelkästään Zaran vaatteiden ompelemista ja muita paskaduuneja, jos niitäkään. Kun nuorten osuus väestöstä on noussut huikeaksi, on nuorisotyöttömyys samalla kohonnut kaikissa arabimaissa aivan eri tasolle kuin Suomessa, vaikka täälläkin jo soitetaan hälytyskelloja ja vaaditaan kovempia otteita nuorten pakottamiseksi töihin.

Kuten Euroopassa, arabimaissa työmarkkinat ovat prekarisoituneet, mutta prekarisaatio on elämän, ei pelkän työn prekarisaatiota. Alistamisen keinot ovat olleet toki autoritaarisempia: poliisin mielivaltaiset tarkastukset, ilmaisunvapauden rajoitukset ja niin edelleen. Keskeistä on ollut viranomaisten hyökkääminen harmaata taloutta vastaan samalla, kun siitä on tullut julkisten palveluiden leikkausten myötä ihmisten selviytymisen kannalta täysin välttämätöntä. Helmut Dietrich kirjoittaa tästä Neue Zürcher Zeitungissa8: ”Koko Maghreb-alueella ovat köyhät – joihin kuuluvat myös työttömät korkeakoulutetut – rakentaneet epämuodollisen maailman. Asumukset pystytetään itse, kaduilla pidetään spontaaneja elintarvikemarkkinoita ja suurkaupungeista huolehditaan kaikenlaisilla kontrolloimattomilla palveluksilla.” Viime kuukausina viranomaiset ovat hyökänneet harmaan talouden kimppuun entistä ankarammin: poliisit ovat hätyytelleet katukauppiaita ja asunnonomistajia, joilta puuttuvat viralliset dokumentit, on häädetty kodeistaan. Toisin sanoen itsenäisen toimeentulon mahdollistavia epämuodollisia selviytymisverkostoja on tuhottu.

Koulutustason nousu on kuitenkin muokannut työvoiman kokoonpanoa ja kehittänyt sen kykyä rakentaa vastarinnan verkostoja. Kuten Dietrich kirjoittaa: ”Nuoret, jotka ovat liikkuvia ja koulutettuja, ovat tehneet särön Tunisian valtajärjestelmään. He ovat nykyisin verkostoituneet keskenään halki koko maan ja aina Ranskaan asti, eikä pelkästään internetin välityksellä.” Autoritaarisesti hallituissa arabimaissa pelkkä verkostojen muodostaminen onkin jo riittänyt horjuttamaan vallan kuvioita, sillä esimerkiksi Tunisiassa valtajärjestelmä perustui hyvin pitkälle eri ryhmien eristämiseen toisistaan: esimerkiksi Tunisin tunnetuin yliopisto oli sijoitettu La Manouban esikaupunkiin, kauas keskustasta. Tunisia ja muut arabimaat ovatkin tähän asti toimineet kurin hallitsemina teollisen tuotannon vyöhykkeinä globaalin kapitalismin kokonaisuudessa, jossa eristämiseen perustuvat valtatekniikat näyttävät horjuvan yhä enemmän pelkästään uusien globaalien verkostoitumismahdollisuuksien ansiosta. Samalla tavoin kuin fordismin ajan kuriyhteiskunnissa, on arabimaissakin työn teollisen järjestämisen edellytyksenä toiminut tietty sukupuolittunut työnjako ja naisten valinnanvapauksien patriarkaalinen rajoittaminen, jonka vuoksi tehtaat ja palkkatyö ovat saattaneet näyttäytyä (ja todellisuudessakin toimia) naisille vapauden teknisinä välineinä. Nyt naiset ovat kapinan kärjessä ja juuri siksi kyse on koko elämästä, sen voimasta ja vapaudesta, ei pelkästä hallitusmuodosta.

Teollisuutta houkuttelemaan pyrkivässä Egyptissä vuosi 2010 on toisaalta myös ollut merkittävien työläistaisteluiden vuosi9. Vuosi sitten lakkoilivat Salemco Textile Companyn työläiset Ramadamissa sekä Hebiraw Company for Pharmaceutical Raw Materialsin työläiset Qenan vapaakauppa-alueella. Tekstiiliteollisuus, jolla on keskeinen asema suhteessa Euroopan vaatemarkkinoihin, oli muutenkin kamppailujen polttopisteessä. Tuhannet työläiset olivat istumalakossa ja protestoivat Mansoura Spain Textile Companyn ja Amonsito Textile Companyn tehtailla. Taisteluiden myötä Egyptin hallitus onkin joutunut tekemään parlamentille esityksen minimipalkan korottamiseksi 35 punnasta (n. 5 euroa) 400 puntaan (n. 55) euroa. Lakkoilu on kuitenkin voimistunut jo vuodesta 2006 alkaen ankarasta repressiosta huolimatta. Nyt koko Mubarakin sortavaa hallitusta vastaan asettuneet kamppailut ovatkin saaneet kipinänsä ja niissä esiin nousseet vastarintaan kykenevät subjektiivisuudet ovat kehittyneet pikemminkin näissä työläistaistelujen verkostoissa ja organisaatioissa kuin Muslimiveljeskunnan piirissä tai puhtaana keulakuvana toimivan El-Baradein innoittamana10.

Maiden välillä on siis epäilemättä eroja, mutta taisteluiden leviämisen alueellinen luonne kertoo siitä, että globaalin kapitalismin hierarkisessa tuotannon jäsennyksessä eriyttämisen yksikköinä toimivat pikemmin alueet kuin kansallisvaltiot. Kapinoivan subjektiivisuuden koostumus on kaikissa maissa sama: kyse on koulutetun, kognitiivisen työvoiman tarpeiden liiallisuudesta suhteessa globaalin kapitalismin asettamiin rajoihin. Arabimaiden työvoima on liian liikkuvaista, liian älykästä, jotta alue voitaisiin alistaa pelkäksi tekstiiliteollisuuden erityistalousvyöhykkeeksi ja öljyn tai muiden raaka-aineiden toimittajaksi.

Eetu Viren

P.S. Lue myös Toni Negrin ”Kirje tunisialaiselle ystävälle” Uusista barbaareista

___

1 “A Special Report on Egypt: Is the Long Wait Over?”, The Economist 15.7.2010.

2 “Ovatko mellakat keinottelijoiden syytä?”, Taloussanomat 2.2.2011.

3 “I giovani e le donne ora hanno detto basta”, Il manifesto 29.1.2011.

4 ”Moubarak essaie de gagner du temps”, Libération 29.1.2011.

5 ks. Dipesh Chakrabarty: Provincializing Europe, Princeton UP, 2000 sekä Gyan Prakash, ”Postcolonial Criticism and Indian Historiography”, Social Text, 1992.

6 Financial Times 31.1.2011, ”Democracy is back – how ackward”.

7 Financial Times, 2.2.2011.

8 ”Auch in Algerien war plötzlich die Angst weg”, Neue Zürcher Zeitung, 19.1.2011.

9 ”Egitto – prove di spallata”, Il manifesto 1.2.2011.

10 http://the19thbrumaire.blogspot.com/2011/01/egypt-tipping-point-and-military.html

Share