Tere Vadén, Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Pamfletti synnyistä.
Osuuskunta Rohkean reunaan, Tampere 2010. S. 71.
Lataa kirja PDF’nä tästä.

”Nykyään pitäisi lapsille opettaa koulussa, kuinka planeetta tulee kuolemaan, ei enää todennäköisenä mahdollisuutena, vaan tulevaisuuden historiana. Heille on sanottava, että on löydetty ihmisten sytyttämiä roihuja, rovioita ja tulipesäkkeitä, joiden leviämistä ihminen on kykenemätön pysäyttämään. Että kyse on sellaisista tulipaloista, joita ei pystytä enää kokonaan sammuttamaan. Kapitalismi on tehnyt valintansa: mieluummin tämä kuin menettää oma valtansa.”

– Marguerite Duras, Le Matin, 4. heinäkuuta 1986

Yhdysvalloissa keskimääräisen eliniän odote laski 2007–2008 77,9 vuodesta 77,8 vuoteen. Lasku on ensimmäinen aikoihin. Agronomi Claude Aubert arvioi, että tulemme elämään lyhyemmän elämän kuin vanhempamme pelkästään siksi, että ruoassamme on paljon enemmän kemiallisia aineita ja rasvoja kuin edeltävällä sukupolvella ja fyysinen toimintamme – huolimatta vapaa-ajan vietosta punttisaleilla – on paljon vähäisempää, puhuttamakaan kaikkialle tunkevista kasvi- ja hyönteismyrkyistä. Tosin, kiitos erilaisten elimistöömme kasautuvien säilöntäaineiden runsauden, ruumiimme säilyvät pitempään mätänemättä. Kun hengiltä ottamisen avuksi otetaan vielä kaikille avoimen julkisen terveydenhoitojärjestelmän alasajo, ei eläkepommia tarvitse tulevaisuudessa pelätä. Onneksi voimme kuitenkin palvoa kuolleitamme pidempään.

Kapitalismi ja sen apostolit opettavat, että puhdas, terveellinen ja tuore ruoka, riittävä liikunta ja yhteinen, kaikille avoin terveydenhoito ovat sen suurin uhka. Niistä on päästävä. Kuten aina, nuoruuden palvonnan tulessa roihuaa kuolema ja kuoleman palvonta, thanatokratia kapitalismin todellisena hallitusmuotona.

Jos sen sijaan haluamme purosta juotavan puhtaan veden, marjan metsästä ja samoilun tai eränkäynnin, joudumme tekemään Tere Vadénin mukaan ympäristövallankumouksen. Tämä ympäristövallankumous on sekä demokraattinen että luontoa tuhoamaton. Siinä sen kaksi jalkaa. Mutta jotta vallankumous lähtisi kävelemään, on sitä haluttava. Halu tulee meille luonnostamme, luontojaan.

Tämä halu – joka nykyään vaikuttaa lähes utopistiselta – on ympäristövallankumouksen aktiivinen ja terve voima. Vallankumouksessa kyse ei ole paluusta aitoon, ei nostalgiasta mennyttä maailmaa kohtaan, eivätkä Vadénin alkuperäiskansat ja erätarinat kerro menetetyn maailman viattomuudesta, vaan antavat lupauksen elämästä ja sen järjestämisestä kapitalismin jälkeen: elämää on ollut ennen kapitalismia, onko sitä enää sen jälkeen on meidän käsissämme.

Ympäristövallankumouksen toinen, reaktiivinen ja siksi terveydentilaltaan epäilyttävämpi voima on nykyisen tilanteen kestämättömyys. Kumouksia tehdään harvoin menneisyyteen tuijottamalla ja oman toiminnan rajallisia mahdollisuuksia pohdiskellen. Vallankumoukselliset ovat aina realisteja ja vaativat juuri siksi mahdottomia.

Ennen vallankumousta on kuitenkin syytä ravistella nutun liepeistä reaktiivista voimaa pureva epäilyksen lude.

Epäilys – viherpesukapitalismia ja virallista ”vihreää” politiikkaa lienee turha tässä yhteydessä tarkastella – koskee mahdollista yhteyttä ympäristönsuojelun ja erityisesti niin sanotun degrowth/decroissance -keskustelun ja nykykapitalismin säästäväisyysideologian (”austerity”) välillä. Se, mitä kestävän kehityksen ja elämänlaadun parantamisen nimissä esitetään myönteisenä mielikuvana tulevaisuuden elämästä, näyttää löytävän konkreettiset ilmauksensa karsimisen ja säästämisen politiikoista, joissa – kuinka ollakaan –, korostetaan voimakkaasti henkilökohtaisten valintojen roolia ”downshiftaamisessa”. Se, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset vanhemmat arvioivat lastensa tulevan elintason omaansa matalammaksi, ei liene peräisin sen enempää heidän kuin heidän lastensa valinnoista tulla toimeen vähemmällä.

Toinen ja hieman teoreettisempi näkökulma samaan syöpäläiseen on kysymys ympäristöetiikan ja ylipäätään ajattelun, joka näkee maailman ihmisestä ja tämän toiminnasta riippuvaisena, akosmisuudesta, ”maailmattomuudesta” ja sen yhteydestä moderniin nihilismiin, jossa kaikki asetetaan ihmisen käden alle, jopa hänen tuhoutumisensa tai pelastumisensa. Moderni filosofia on akosmista, siltä puuttuu ontologia. Sillä on vain etiikka: ihmisen omat valinnat ratkaisevat, kertovat meille valistuneet vihreät kuluttajat, tai valtiovarainministeriön uuninpankolla makoileva aikamiespoika. Luonto, maailma on ihmisestä riippuvaista tai Vadénin sanoin talosta riippuvaista, talolle alisteista. Globaalistuminen ei ole maapalloistumista, vaan maapallon menettämistä, urbanisoitumista, ”taloutumista”, vaikka emme tunnekaan kotiutuvamme. Tämä nihilismi huipentuu jonkinlaiseksi asketismiksi, jossa omaa kuolevaisuutta ja rajallisuutta pohditaan ja omaa ruumista kuritetaan, jotta pelastuttaisin. Sen juuret ovat kristinuskossa: maailmalla on ollut alku ja loppu, joku on sen luonut ja joku sen myös lopettaa. Siksi se – ja kapitalismi – odottaa kiihkeästi maailmanloppua, hetkeä jona elämä on pelkkää työtä, jolla herkeämättä ylistetään pääomaa. Maailmalla ei ole muuta tehtävää kuin synnin ja kärsimyksen kautta valmistaa ihmistä pelastukseen ja ikuiseen elämään. Ihmisen on otettava elämä ja elävä haltuunsa, säänneltävä ja ohjattava elämää, suljettava se osaksi kapitalistista tuotantoa ja osaksi inhimillistä maailmaa. Kaikki on ihmiselle pelkkää ympäristöä eikä mikään ole maailmaa. Siinä kenties biopolitiikan yksi merkitys. Siksi elämältä ja elävältä on vietävä kaikki ilo ja tuhlaus, kaikki se, mikä ei ole hyödyllistä – palaudu ympäristöksi – ihmisen ja kapitalistin kannalta.

Tapahtumia

Kymmeniä tuhansia vuosia ihminen on elänyt vedestä, metsästä ja maasta. Vasta 1900-luvulla suoraan veden, maan ja metsän kanssa elävien ihmisten määrä tipahtaa muutamaan prosenttiin. Kohta emme enää tunne ihmistä, joka hankkisi elantonsa metsästä. Tunnemme metsän vain huvipuistona, emme erämaana. Vastaavasti 1800-luvun alussa vain kolme prosenttia ihmisistä asui kaupungeissa, neljätoista prosenttia 1900-luvun alussa, mutta jo yli puolet 2000-luvun alussa, ja 2030 ennustusten mukaan jo 70-75% meistä on ”kaupunkilaisia”. Kirjoitan lainausmerkeissä, koska kaupungeilla, joissa tulemme asumaan ei ole mitään tekemistä poliksen tai urbsin, Ateenan, Rooman, Pariisin tai Lontoon kanssa – puhumattakaan politiikasta tai urbaanista kohteliaisuudesta. Mitä tekoa tässä maailmassa on pikkukaupungeissa syntyneessä politiikassa, joka kauhistavan luonnon edessä pakeni muurien suojaan tai tarrautui epätoivoisesti kiinni toiseen turvattomaan?

Suhteemme maailmaan on muuttunut: monet eivät ole koskaan nähneet elävää porsasta, suunnistamme GPS:n kanssa, koska emme tiedä tähdistä mitään – eihän niitä koskaan edes näe –, säätilan tarkistamme netistä emmekä katsomalla ulos ikkunasta, luonto on täynnä inhimillistettyjä hyvätapaisia susia ja karhuja. Vanhaan maailmaan heitetty ihminen löytää itsensä maailman sijaan hotellihuoneesta. Yhteiskuntatieteilijä hehkuu intoa, vihdoinkin kaikki on poliittista, kun kukaan ei enää elä ulkona eikä kukaan ole apolidi tai metsäläinen, vaan pelkkä ulkomaalainen.

Nykyään ihmiset liikkuvat tuhat kertaa enemmän kuin 1800-luvun alussa. Lentomatkojen määrän laskemalla voidaan sanoa, että kolmannes ihmiskunnasta liikkuu vuosittain ainakin kerran lentämällä. Mutta niin lentävät siat, hedelmät, bakteerit ja viruksetkin.

Elämme pitempään, olemme terveempiä. Ikuisen uskollisuuden vannominen kumppanille 1700-luvulla tarkoitti suurimmalle osalle ihmiskuntaa kymmenen tai viidentoista vuoden yhteistä elämää kumppanin kuollessa jo kolmekymppisenä. Terveys oli aiemmin elinten ja koko elimistön hetkellistä hiljaisuutta. Ihminen oli tottunut kuuntelemaan elimiensä jatkuvaa tuskaa. Nykyään kuulemme vain harvoin ruumiimme riitasointuja ja sen elävän organismin musiikista on tullut latteaa schlageria. Nykyihminen voi ylpeänä paljastaa ruumiinsa, siinä ei ole enää sairauden ja työn jälkiä, paiseita tai haavoja, joita vaatteilla ennen peiteltiin. Nykyään voimme usein jopa valita kivun ja fyysisen rasituksen. Hallitsemme talossamme ja politiikallamme elämää ja estetiikkaa.

Toinen maailmansota ylitti tärkeän rajan: ensimmäistä kertaa ihminen itse onnistui tappamaan enemmän ihmisiä kuin mikään kulkutauti, mikään luonnosta tuleva vitsaus.

Ympäristövallankumous

Vadénin mukaan ”ympäristövallankumoukseen ei riitä enempi tieto, vaan tarvitaan tietoa, joka on toista laatua ja lajia” (s. 11). Päinvastoin, ympäristövallankumouksen tieto on antitiedettä, tieteellisestä instituutioista ja sen hierarkioista paennutta tietoa. Kenties myös epäsosiaalista, epäyhteiskunnallista tai anti-talollista tietoa. Oudolla tavalla kysymys tästä toisenlajisesta tiedosta sivuaa kysymystä vallankumouksellisesta organisaatiosta ja mahdollisista uusista instituutioista. Tämä ”syntytieto” ei tule ennen kumousta ja perustele sitä, eikä se näytä myöskään kuuluvan ”kestävää kehitystä” perustelevan tiedon piiriin. Se on jotain, joka on samalla sekä ”osa vallankumouksen perustaa ja syytä ja osa sen toteutumista, osa sen arkista tekoa ja oloa” (s.11). Toisin sanoen ympäristövallankumouksen tekijä ei ole itse kumoukselle ulkopuolinen ”puolue” tai instituutio, vaan tuossa kumouksessa rakentuva ja sitä rakentava. Ympäristövallankumous ei tunne erityistä siirtymävaihetta, ”ympäristöproletariaatin diktatuuria”, joka oikeuttaisi päämäärien ja keinojen toisistaan erottamisen. Sen sijaan syntytieto ”sulattaa keinot ja päämäärät, nykyisen ja tulevan yhteen”. Se on siis jonkinlaista ajan supistumista, aikaa, jolla ei ole alkua ja loppua. Sille on vaikea antaa suoraa ilmaisua kielessä, koska se sekoittuu elämään. Kenties sen voi näyttää, demonstroida, kuten niin moni on yrittänyt, tai siihen voidaan ohjata ”kädestä pitäen”, kuten kalalle ja erälle.

Vadén erottelee ensin kolme tiedon muotoa: metsän, pihan ja talon. Näistä talon tieto on ihmisen käytössä olevan luettelointia, paikoilleen asettamista (eittämättä mieleen tulee hieman Heideggerin Ge-stell), pihan kieli on jotakuinkin erottelujen prosessi, jolla mahdollisuuksien pilvestä leikataan talolle merkityksellinen ja luetteloitava (Saussure: kielessä ei ole mitään positiivista todellisuutta, jolla olisi itsenäistä pysyvyyttä, vaan pelkästään eroja ja erojen eroja. Jokainen termi määritellään pelkästään siten, että se ei käy yksiin muiden kanssa). Metsän kieli on ”eriytymätön”, esiyksilöllinen kokemuksen alue, jonkinlaista kielen mahdollisuutta, kielellistä kompetenssia sellaisenaan ja siten ihmislajille yhteistä ja luonnollista. ”Metsän kielelle” ja sen syntytiedolle on kolme lähdettä: Kalevala ja Väinämöisen loitsutieto ja sen rappeutuminen; Seitsemän veljestä ja puhuva Impivaara, kaupungin kieleen puhkeamaton kohiseva luonto ja sen vapaa, neitseellinen – ei kenellekään kuuluva – tila, joka Kirjan lopussa urbanisoidaan tai kultivoidaan; eräkirjallisuus ja erätarinoiden rituaalisuus. (En itse rakasta suunnattomasti A.E. Järvisen erätarinoita, koska niissä suhde luontoon sortuu usein ylenpalttiseen kuvailuun aistimellisen ja toiminnallisen sijaan, vaikka kirjailijana Järvinen kehittyykin vuosien myötä paljon. Järvinen on kuitenkin jollain tavoin traaginen hahmo: suuri pohjoisen luonnon ihailija, joka metsähoitajana kuitenkin suunnitteli ja oli toteuttamassa Lapin metsien avohakkuita ja sitä kautta esti jälkeen tulevilta pääsyn siihen maailmaan, jota itse rakasti. Näin hän tuhoamalla Lapin metsät teki niistä omaa yksityisomaisuuttaan, johon muilla ei ole pääsyä.) Väinämöinen laulaa Joukahaisen helposti suohon vailla alkua ja loppua olevalla loitsutiedollaan huolimatta nuorukaisen täydellisestä CV:stä ja tämän käymistä lukuisista tieteellisen kirjoittamisen ja esiintymistaidon kursseista; jokainen nuori lukija aistii Seitsemän veljeksen ensimmäisestä episodista alkaen metsäsissin elämän kutsun ja odottaa kärsimättömänä, että veljekset pakenevat Impivaaraan ja jättävät turhauttavat tappelut toukolalaisten ja virkavallan kanssa. Eräkirjoista emme etsi tarinaa, ammuttua riistaa tai saatua kalaa, vaan sanattoman puuskutuksen ja jännityksen hurmaa, kykyämme toiston avulla luoda järjestystä maailmaan. Toisin kuin me, alkuperäiskansat elivät maailmassa, joka ei ollut heidän käsissään ja jonka kontingenssiin he siksi joutuivat luomaan oman toimintansa avulla järjestystä. Rituaali, riitti oli ja on se instituutio, jolla maailmaan (ei ympäristöön) luodaan järjestystä.

”Toisenlainen elämä on mahdollinen”. Siihen ei tarvita utopioita, vaan loitsu, maailma ja riitti.

Politiikka

Onko talon tai talojen maailmasta peräisin olevalla politiikalla mitään tarjottavaa alkuperäiskansautujalle, villiintyvälle ja metsäläistyvälle vallankumoukselliselle?

Kuunnelkaa, mitä ne puhuvat; katsokaa, mitä ne tekevät! Katsomme omituista näytelmää pienessä syrjäisessä teatterissa, jonkinlaisella nuorisoseurantalon näyttämöllä, johon maailman kumu ei kuulu. Tuolla yksi messuaa muutamasta turvapaikanhakijasta, toinen moittii naapurinsa sukupuolielämää, kolmas sättii kaikkia muita tuhlareiksi. Nämähän ne olennaisia kysymyksiä ovat. Myötähäpeän tunne on vahva. Jos politiikka on tätä, jos työ on tätä, jos kulttuuri on tätä, niin ehkä olisi syytä vain häipyä, kadota, lähteä. Rotan viisaus on jäljittelemisen arvoista. Vihdoinkin ymmärrän, että Titanic on pelkkä symboli politiikasta ja valtiosta, toiminnasta ja instituutiosta, jotka luulivat jättäneensä vanhan maailman ja luovansa uuden, mutta upposivat maailman itsepäisyyteen, sen järkähtämättömyyteen (koska ”luonto rakastaa kätkeytymistä”, Aristoteles), tai Vadénin sanoin sen nitistymättömään ja nitistämättömään asentoon.

Alkoholismi

Kuinka pakenen? Vadén käyttää esimerkkinä alkuperäiskansojen alkoholisoitumista: ”alkoholismi […] säilyttää […] ohuena lepattavan mahdollisuuden henkiseen itsenäisyyteen ei-länsimaisen perinteen uudistamisena” (s. 51). Se on vastaus elämän kolonisointiin, jota pidämme aivan liian usein kyvyttömyyden ja rohkeuden puutteen merkkinä, vaikka sinä kyky olla menemättä mukaan, kyky hallita itseään, kyky tehdä jotain, jota sinulta ei vaadita, on niin keskeisessä asemassa. Ajattelemme alkoholisoitumista epäonnistumisena, mutta missä alkuperäiskansa epäonnistuu: alkoholisoituessaan se epäonnistuu alistumisessaan valloittajalle, kolonisoijalle. Samalla alkoholismi – kenties – avaa väylän maailmaan, luontoon: kaikki ei ole minun käsissäni, juomisen kautta minusta tulee osa luontoa, maailmaa. En halua muovata ja muokata itseäni ja siksi päästän metsän itseeni, sisääni, kuten Mowgli päästi viidakon kylään.

Metsittyminen, metsäsissiksi muuttuminen on maailma meissä, luonto meissä.

Jussi Vähämäki